Monot hukassa

Ajeltiin lauantaina lapsiosaston pyynnöstä Vihantiin katsomaan koiraneitoa ja mummuja. Keli oli Oulussa niin märkä, että meinasin jo luopua hiihtoideasta, mutta onneksi Jussi piti pintansa, ja otettiin hiihtokamppeet mukaan. Mentiin suoraan ladulle, ja pojat menivät koiraa hoitamaan. Keli oli yllättävän hyvä, ja vaikken kouluaikana ikinä sitä latua kiertänytkään, niin kyllä ne nuo lapsuusajan maastot ovat mieluisinta hiihtomaastoa: sopivasti pieniä nousuja ja laskuja, mutteivät kumpikaan liian rankat, kangasmetsää ja se järvikin siinä matkan varrella.
Me siis lähdettiin kiertämään Vihannin kymppi, mutta kun oli se kierretty, niin huomattiin opasteesta, että se olikin vain 6,2 km plus kierroksen alusta Ukonkanttiin 2 x 1 km. Ja kuinka monesti se on kymppinä kierretty!
Sunnuntaina oltiin taas kotosalla ja ehdotin Jussille, että käydään aamupäivästä hiihtämässä, niin saadaan se pois alta eikä latu ehdi pehmetä. Niinpä sitten laitettiin hiihtokamppeet päälle, suunniteltiin menevämme Kempeleeseen, ja oltiin jo eteisessä menossa, kun Jussi sanoi hukanneensa mononsa - ne olivat jääneet Vihantiin. En viitsinyt yksin lähteä, joten ruvettiin siivoamaan, ja tulihan se päivän liikunta siinäkin.

Kun tuon alun sunnuntai-iltana kirjoitin, tietokoneeseen tuli jokin sotku, ja laitoin sen kiinni. Maanantaina oli vieraita, eilen laiskottelin kotona, koska olin töissä pyörällä, mutta tänään oli taas liikuntapäivä. Tanssin töiden jälkeen kaksi tuntia rumbitaa (no, tehtiin välissä myös vatsaliikkeitä) ja menin sitten Riitan kanssa Vanhuus rokkaa -konserttiin, jossa oltiin melkein kolme tuntia jalkojen päällä ja jammailtiin niin, että tuli hiki. Riitta oli hiihtänyt, mutta hyvä sen on, kun on eläkkeellä ja pääsee päivällä. Latukin menee ihan vierestä.
Pitäisi Riitalle mainostaa tätä blogia.
Monotkin tulivat maanantaina Ouluun Jaakon mukana, kun se on saanut kuukauden työpestin täältä ja tuli meidän pihamökkiin asumaan. Viikonloppuna päästään siis taas sivakoimaan.

Seikkailu tunturissa

"Seikkailu tunturissa", sanoin Jussille Ellinmaan huipulla. Näkyvyys oli huono: silmälasit huurussa ja pyrytyslumessa. Välillä näin ladun, välillä en. Laiskuuttamme jätettiin hiihto iltapäivään, jolloin alkoi pyryttää. Keli oli tahmea, mutta eipä tarvinnut haarakäyntiä kuin ihan jyrkimmässä nousussa. Kunnon kuntoilua! Luontoelämys oli tuokin taaperrus tuiskussa, ja vaikka itse hiihto oli enemmän suoritus kuin nautinto, niin olo oli sen jälkeen yhtä lailla hyvä. Semmoinen 13,5 km hiihdettiin kai.
Tuli mieleen taannoinnen hiihtoloma Saariselällä, en muista minä vuonna. (2005, sanoi Jussi.) Lähdettiin hiihtämään sellainen 18 kilometrin kierros, josta osa ladusta oli hoitamatonta. Suunnattiin Kiilopäälle päin, suuntana kait Vellinsärpimänojan mökki, ja siinä tulikin sellainen risteys, josta lähtivät suksenjäljet, ja varmaan siinä oli jokin opastekin. Mehän käännyttiin sinne. Noustiin tunturin laitaa ylös innoissamme, noustiin ja noustiin, ja kohta löydettiin itsemme Iisakkipään huipulta. Se ei oikein passannut kartan näyttämään reittiin, joten ruvettiin epäilemään, ja tultiin siihen tulokseen, että oltiinkin lähdetty lumikenkäreitille. Aivan turha nousu tunturin laelle siis. Katseltiin sieltä päältä, pääsisikö hankea pitkin oikaisemaan oikealle reitille, mutta sen verran oli pusikkoista maisema alempana, ettei onneksi lähdetty seikkailemaan mihinkään omin päin, vaan palattiin osin samaa tietä takaisin, laskeuduttiin Pääsiäiskurun partaalle ja sen myötäisesti alkuperäiselle ladulle. Löytyi se oikea hoitamaton latukin, joka oli kuitenkin ihan oikea latu, ja päästiin lopulta sinne Vellinsärpimänojalle. Siellä piti nähdä kuukkeleita, mutten muista, näkyikö niitä. Sen muistan, että kun tuo tunturiosuus vei sen verran aikaa ja energiaa, että loppumatka Luttojoen vartta oli pitkä, minua väsytti, ja pimeäkin alkoi uhata. Pikkuisen huoletti myös se, miten lapset olivat pärjänneet Tunturimajalla keskenään, kun oltiin hiihtoreissussa huomattavasti pitempään kuin oli suunniteltu. Kyllä ne olivat, kun lopulta päästiin mökille. Lehdestä luin sitten, että Pääsiäiskurulla varoitettiin lumivyöryvaarasta. Onneksi me ei vyörytty.

Hiihtolomakelit

Aivan mahtava hiihtolomasää meillä: yöllä kyllä reilu pakkanen, mutta iltapäivällä vain muutama aste ja aurinko paistaa. Enpä muista, ettei sää olisi meitä hiihtolomilla suosinut. Eilen oli aamupäivällä pilvistä, mutta nyt paistaa komeasti. Päätettiin lähteä urheilemaan sitten, kun on pakkanen lauhtunut.

Yritettiin eilen löytää latu jollekin porotilalle tuosta Posion-tien toiselta puolelta, Kuutamosillan luota alkava. Mutta lähdettiin alussa väärään suuntaan moottorikelkan jälkiä, kiivettiin yhdelle mäelle, eikä siltaa löytynyt, joten laskeuduttiin takaisin ja joen rantaan asti (vai oliko se järvi?). Keli oli kyllä hyvä, luisti mukavasti kelkan jäljissäkin, nousut olivat loivia ja laskut myös, niin että hiihtäminen oli kivaa ilman latuakin. Lopulta löydettiin silta, mutta sen luota lähtevä latu oli vain jonkun tekemät suksenjäljet, ei siis konelatu. Näillä nykyisillä sauvoilla on hankala hiihtää, jos ei ole kovaa alustaa myös sauvoille. (Tänään sitten kuultiin, että olisi pitänyt mennä vielä sillasta vasemmalle.) Joten palattiin takaisin, käveltiin suksien kanssa urheiluhallille (pojat olivat menneet autolla Taivalvaaralle) ja lähdettiin siitä hiihtämään. Aurinko oli alkanut paistaa, pakkanen lauhtunut, ja meinasi tulla hiki, kun oli vähän enemmän vaatetta päällä. Käytiin Pienen Tervalammen laavulla mutka ja palattiin laskettelukeskukseen. Tunti seikkailua Posion-tien takana, puoli tuntia kävelyä kylän läpi, tunteroinen hiihtoa latua pitkin. Tuli varmaan toistakymmentä hiihtokilometriä vain, mutta liikuntaa sitäkin enemmän.

Siinä välissä tuntui, että sairastettu flunssa – tosin ohi jo – verotti jaksamista niin, että olisi tehnyt mieli vaan levätä loppupäivä. Mutta oli luvattu lähteä Yasminin ja Jarnon kanssa pulkkamäkeen, ja sinnehän mentiin. Aleksi lasketteli Yasminin kanssa ensin, sitten Yasmin rupesi harjoittelemaan lumilautailua. Mutta kun siinä Jussin ja Säteen ja Jarnon kanssa laskettiin pulkkamäkeä ja noustiin aina uudestaan mäelle, niin kummasti sitä vaan jaksoi sinne viiteen asti. Jussi lähti jossain välissä paistamaan lättyjä, sitten Säde lähti hoitamaan hevosta ja vei Jarnon Jussille lättykaveriksi, ja me reippaat urheilijat oltiin puoli kuuteen asti mäessä. Aleksikin lopetti laskettelun ja tuli kaveriksi. Yasminilla rupesi jo lautailu sujumaan, mutta jarruttamisessa vielä on tekemistä. Lopuksi vielä mentiin muutaman kerran pulkkamäki alas, kunnes noutaja saapui. Lätyt maistuivat, ja kun olin vienyt lapset kotiin ja käynyt saunassa, niin maistui minulle unikin. Ei ollut kello varmaan edes kymmentä, kun oli pakko panna kirja pois (Minä, Katariina) ja antaa unen tulla. Nukkuminenkin on joskus luksusta!

Tänään lötköteltiin iltapäivän puolelle huoneessa ja luettiin. Sekin on sitten ihanaa välillä. Yhden maissa mentiin sitten Taivalvaaralle, pojat mäkeen ja me ladulle. Tehtiin semmoinen puolentoista tunnin reissu. En uskaltanut lähteä pitemmälle, mutta hyvin olisi sitten riittänyt jaksamista, koska se latu oli aika kiva: pitkiä, huljakoita laskuja ja tietysti vastaavasti nousuja, muttei kumpiakaan liian jyrkkiä. Hiihdon jälkeen juotiin kaakaot rinnekahvilassa, tultiin vaihtamaan vaatteet, haettiin sitten pojat taas kun soittivat ja käytiin Herkossa syömässä. Ruoka oli ihan hyvää.

Äsken saunottiin. Ulkona on upea kuutamo, ihan viittä vaille täysi kuu. Tähdet näkyvät täällä niin kirkkaina. Tuon tähtitaivaan kun saisi vietyä Ouluun.

Revontulia

Taivalkoski. Hiihtoloma. Mahtavat maastot, hienot säät, leveät ladut, upeat lumet. Valkoista, puhdasta, rauhallista, ei ruuhkia. Koska kurkku oli vielä aamusella kipeä ja nokka tukkoinen, en uskaltanut lähteä hirveästi urheilemaan, mutta vajaan kympin kävin hiihtelemässä. Jussi meni edeltä ja teki pitemmän lenkin, pojat laskivat mutkamäkeä. Viikkoon en ollut hihtänyt enkä juuri liikkunut muutenkaan, ja sen huomasi: olin ihan hiestä kohta märkä, ja elimistö rupesi toimimaan vasta ehkä viiden kilometrin kohdalla. Kiersin 6,5 km:n ladun, ja koska se sitten tuntui kamalan lyhyeltä, niin kävin vielä Taivalvaaralta urheiluhallilta 3,2 km:n mutkan. Maasto ei ollut ollenkaan liian mäkistä viimetalvisen Saariselän jälkeen, mutta ei ollut kuntokaan parhaimmillaan. Mässytin hotellilla eilisen pitsan toisen puolen ja nukuin päälle toista tuntia. Se teki hyvää.

Käytiin Säteen porukoilla kylässä Jurmussa illan kähmässä. Palatessa ajettiin Posion tien kautta ja pysähdyttiin katsomaan revontulia ja hienoa tähtitaivasta, kun ei ollut valosaastetta. Kuu ei ole edes täysi, mutta se loi tielle meistä vahvat varjot, terävämmät kuin katuvalot. Tätä luonnon omaa talvivaloa ei tajua, kun elää koko ajan tuolla katuvalojen maailmassa. Ei todellakaan ollut pimeää, kun kuu ja tähdet ja revontulet valaisiavat. Sitten käytiin saunassa, ja pojat olivat tunnistaneet taivaalta Cassiopeian. Se on se kaksoisveen näköinen tähtikuvio.

Huomenna suunnitellaan lähtevämme jo aamusella tuohon Posion tien varressa kulkevalle ladulle, joka ei kuulemma ole mäkinen. Jos siinä voisi hiihtää tasaisemmin, ei niin hikeentyisi heti, ja voisi jo hiihtää pitemmästi. Jos vaikka tämä tauti tästä tippuisi tuonne ladun varteen.

Flunssa

Mahtavia hiihtokelejä on ollut tällä viikolla, ja aurinko paistaa yhä pitempään iltapäivällä. Mutta tuli kurkku kipeäksi, ja lopulta tauti nousi myös nokkaonteloihin, joten en ole tohtinut edes töihin pyöräillä. Laiskuus?  No, olin toki keskiviikkona tanssitunnilla, ja vaikka aioin ottaa ihan rauhallisesti, niin unohdin rumbitan rytmeissä koko flunssan.
Anteeksi, kaikki kanssaeläjät, sillä olen lääkinnyt itseäni rouskuttamalla raakaa valkosipulia. Munkkitipat ja hunaja ovat myös jokapäiväistä, -aamuista ja -iltaista lääkitystäni. Mustaviinimarjojakin etsin pakastimesta, mutta löysin vain mustikoita. Viime yön ajattelin näyttävän, paheneeko tämä vai alkaako mennä ohi. Kurkku oli enää vähän kipeä ja nokka auki koko yön. Nukuin hyvin, otin vain aamuyöllä särkylääkkeen kurkkukipuun. Nyt tuntuu, että tämä alkaa tästä lähteä, mutten taida kuitenkaan vielä uskaltaa hiihtämään ja hikoilemaan. Kävelyllä voisi käydä.
Hinku on hiihtämään, sillä alkoi hiihtoloma, aurinko paistaa ja pakkasta on kuusi astetta.

Talvi parhaimmillaan

Aamupäivä meni lukiessa (oli pakko herätä puoli seitsemältä lukemaan hyvä kirja loppuun: Katja Ketun Kätilö), polttopuiden sisälle roudauksessa ja sitten imuroidessa. Vessaa siivotessani miehet huutelivat syömään, ja kello oli jo puoli kaksi. Päätin antaa ruoan sulaa puoli tuntia ja sitten lähteä. Aloitin odotellessa uuden kirjan, joka lähtikin heti vetämään (Martti Ahtisaaren elämäkerta, jonka Jussi sai joulupukilta). Kun kahden jälkeen rupesin vaihtamaan hiihtovermeitä päälle, Jussi innostui lähtemään mukaan. Se on ollut flunssainen muttei tänään enää niin räkäinen. Kiva!

Hiihdettiin Kaketsulle, sitten Iinatin lenkki Ellinmaan kautta ja kotiin. Ainakin semmoiset 13,5 km. Kokonaissaldo noin 248,5 km siis. Oli seitsemän pakkasastetta ja aivan mahtava auringonpaiste. Vertailtiin ihmisten hiihtotyylejä: jotkut menevät niin liukkaasti ohi ja kevyen näköisesti, että on nautinto jo katsella, mutta oli siellä joku joka töpötteli vielä hitaammin kuin me. Eipä taidettu ohittaa edes ketään tänään, eivät oikein mulla nanot luistaneet, tai sitten oli kropassa laiskuutta. (Ne hitaat tulivat vastaan liittymäladulla.) Meni kaikkiaan kaksi tuntia tuossa reissussa. Muistan, kun joskus hiihtoinnostuksen alkuvuosina käytiin Kiekon majalla kiertämässä 3,3 kilometrin latua, ja kun ekoja kertoja pääsin jonkun ohi - se eka oli ulkomaalainen mies, joka ei ilmiselvästi ollut monta kertaa suksilla ollut -, niin se oli hieno tunne. Sitten pikku hiljaa ohittelin lapsia ja kohta jopa keski-ikäisiä tätejä, jotka polttelivat kaloreita ladulla ei-niin-tottuneella tyylillä. (Huom! Olen itsekin keski-ikäinen täti, joka joutuu koko ajan tarkkailemaan painoaan ja syömisiään, ja olin jo silloin.) Nykyisin joskus pääsen jopa jonkun ihan normaalikuntoisen näköisen ohi, jee!

Ellinmaan lenkki löydettiin vasta muutama talvi sitten. Siinä on jyrkät nousut, mutta laskut palkitsevat, ja kun on kasvanut Vihanninharjun mäkisessä maastossa (älkää naurako, kainuulaiset, koillismaalaiset ja muut oikeasta mäkimaastosta kotoisin olevat - nyt verrataan Oulun maisemiin), niin mäenlasku kuuluu hiihtämiseen. Katselen sieltä entisen maakaatopaikan huipuilta aina maisemia ja leikin olevani jossain tuntureilla. Pientä todellisuuspakoa, yksi osa hiihtämisen riemua.

Kun oltiin menossa kohti Kaketsua, vastaan tuli leveästi hymyilevä mies. Olipa siinä iloinen hiihtäjä, ajattelin. Kohta Jussi sanoi: "Olipa siinä iloisen näköinen mies." Se oli varmaan ulkomaalainen.

Laukauksia metsässä

Minulla on tavoitteena pitää kuntoa yllä niin, että joka päivä tulisi vähintään se yhteensä puolen tunnin hyötyliikunta (esim. työmatkapyöräilystä) ja kolmisen kertaa viikossa vähän hikisempi ja pitempi kuntoilu. Mutta joskus en viitsi, kuten eilen. Sitä paitsi lihakset eivät kehity eikä kunto kasva ilman lepoa. Seliseli. Jussi oli eilen perjantain Oulussa jonkin kokouksen takia ja vei minut aamulla töihin. Ajattelin jo silloin, että hakisiko se minut sitten suoraan töistä hiihtämään, että otanko vermeet mukaan. Enpä ottanut, edes puheeksi, mutta Jussi tuli minua hakemaan iltapäivällä, kun piti käydä Forexissa vaihtamassa rahaa. Koko ajan odotin sen ottavan hiihtämisen puheeksi, mutten kuitenkaan itsekään sitä maininnut, ennen kuin kotona hoksasin, ettei se nuhaisena ja yskäisenä tietenkään ole lähtemässä hiihtämään. Olin siinä vähän että lähden yksin, mutta kun on kerrankin mies kotona perjantai-iltana, niin en minä mennyt. Tuli lepopäivä (ja lihakset kehittyivät ja kunto kasvoi). Pötkötin sohvalla ja katseltiin telkkaria ja nappailtiin viiniä. Mässytettiin lopulta pakastepitsat vielä, löh löh.

Mutta olinpa nyt aamulla reipas, laitoin pyykit pyörimään ja lähdin kymmeneltä jo ladulle. Tuossa yhteysladulla oli käynyt juuri latukone, oli vain yhdet sauvan jäljet ja yhdet luistelujäljet ennen mua (vanha wannabe-inkkari osaa lukea jälkiä). Oli tosi ihana hiihtää. Pakkasta on muutama aste, kuutisen ehkä, paluumatkalla leijui vastaan jokunen lumihiutale, talvi parhaimmillaan. Voi että minä tykkään Suomen vuodenajoista.

Hiihdin tuosta lähimetsästä siis Kaukovainiolle ja Iinatin kierroksen lyhyemmän keikan sekä Ellinmaan mäkiosuuden, ja siitä tulee yhteensä kymmenisen kilometriä. Eli 235 nyt täynnä, jos oikein muistan edellisen saldon. Olisi kyllä luistanut pitemmästikin, mutta koska kotosalla on polttopuiden kantamista ja kaupassa käyntiä ja muuta puuhaa, niin en viitsinyt kuluttaa päivää sen enempää. Hiihdetään sitten hiihtolomalla pitempiä reissuja.

Kaksi vuotta sitten hiihdin Finlandia-hiihdon, sen lyhyemmän eli 32 kilometrin lenkin. Siinä oli kyllä urakkaa ihan tarpeeksi, ja kun joskus olen siitä maininnut ihmisille, niin olen saanut kunnioitusta osakseni. Oltiin meidän Lady triathlon -porukalla (Savukoskella joka elokuussa leikkimielinen kuntoilutapahtuma), kun Virva asuu siinä Hollolassa ja tarjosi talossaan majoituksen. Mies oli jossain reissussa. Niin, ilmoitettiin tavoiteajaksi reilusti viisi tuntia, ettei tule liian kiire, ja se me käytettiinkin. Mutta itse hiihto oli varsinainen kokemus. Oltiin siis Lahdessa, jossa maasto on aivan mahtava. Edellisenä yönä oli tullut reilusti uutta lunta, joten latu oli pehmeä. Kun meidän edellä lähtivät kaikki nopeat himohiihtäjät ja luistelijat, ei ensimmäisen kympin aikana ladusta ollut enää mitään jäljellä: latu-ura oli kuin kynnetty pottupelto, jossa sitten survottiin eteenpäin. Minulla oli tuore kestoluisto- ja -pitokäsittely suksien pohjissa, joten se puoli oli kunnossa, mutta kanssahiihtäjillä pakkautui lisäksi lumi suksenpohjiin, sillä lämpötila oli lähellä nollaa. Lähestyttiin ensimmäistä kympin taukopaikkaa. Eeva-Kaarina siinä suunnitteli keskeyttävänsä, koska hänen nilkkansa eivät kestäneet sivuttaista muljumista. Taukopaikan kuuluttajat ottivat tietysti kuusamolaisen hiihtokaverini haastatteluun, ja Eeva-Kaarinahan antoi tulla suorat sanat "ladun" kunnosta - se kuului siis kaikille kaiuttimista. Haastattelija puolustautui, että kun viime yönä satoi lunta, johon Eeva-Kaarina totesi, että heillä Kuusamossa lumi yleensä kuuluu hiihtämiseen. No, me muut jatkettiin matkaa, ja se keskimmäinen kymppi olikin hyvä, kun komenkympin latu oikaisi, eivätkä viidenkympin luistelijat olleet pilanneet sitä. Muutaman kilometrin oikein nautin hiihtämisestä, enkä edes malttanut odottaa Virvaa ja Tarjaa, jotka tulivat hitaammasti lumipaakkuineen. Taukopaikoilla sitten odottelin ja tankkasin mehua ja suolakurkkuja. Viimeinen kymppi oli osin hyvää, kunnes ne viidenkympin kiertäjät saivat kiinni ja luistelivat ja ohittelivat perinteisen ladun rikki. Ihan loppumatkasta päästiin sitten taas hiihtämään latukoneen perään hyvää latua. Järjestäjien olisi pitänyt tajuta tilata latukone kiertämään koko ajan, ainakin niiden ensimmäisten luistelijoiden perästä, että pertsan hiihtäjillä olisi ollut latu. Mutta hiihtokaupunki Lahdesta puuttui lumen taju.

Viisi tuntia siihen siis meni. Lopuksi saatiin syödä jotain soppaa ja mentiin Virvan luo saunomaan ja venyttelemään. Nautittiin myös saunajuomat ja mustikkashotit. Nämä hiihtäjäsisarukset halusivat vielä lähteä karaokebaariin - kun sillä Virvallakin oli se vapaailta -, ja vaikka me pohjoisen naiset ei niin olisi jaksettu, niin lähdettiin kuitenkin. Tarja lauloi Lapin tangon, ja minäkin kävin Lulun loilottamassa, ja tanssittiin ilta porukassa. Saunomista ja tuota mainiota loppuverryttelyä kai sai kiittää, että seuraavana päivänä oli mainio olo, ei mitään kipeitä lihaksia tai kankeutta kropassa.

Ai niin, ne laukaukset, jotka kuulin tuossa lähimetsässä tullessani hiihtämästä. Pam pam, kaksi kertaa. Pysähdyin kuuntelemaan, että mitä tämä on, kun täällä Oulussa on viime aikoina ollut noita ampumisia. Pampampampam. Joku tamppasi mattoja.