Ensin hyvät uutiset: Vietimme viikon Saariselällä ja hiihtelimme siellä yhteensä 140 km. Siellä oli lunta ja parina päivänä aurinkoa, kelit suht hyvät - Jussilla enemmän luistoa, minulla enemmän pitoa, joten keskiarvo oli ihan jees. Minä hiihdin edellä, kun mentiin tunturia ylös, Jussi sai laskea alamäet ensin.
Sunnuntaina heti lähdettiin semmoiselle helpolle verryttelykierrokselle: 24,5 km Palo-ojan kautta Moitakurun klaavulle ja Palopään sivua takaisin.
Maanantaina sitten otettiin haastavampi reitti, kiivettiin Ahopäiden yli, laskettiin Kiilopään retkeilymajalle kaakaolle (luisto ei ollut paras: vaarallisissa laskuissa piti lykätä vauhtia välillä; on joskus tultu tuo mäki vauhdikkaamminkin), sitten hiihdettiin Kiilopäälle ja Luulammen kautta takaisin. Tuliko siitä 27,3 km tai jotain.
Koska tuo tunturikiipeily alkoi tuntua sisäreisissä, päätettiin tehdä tiistaina vähän lyhyempi ja helpompi retki, mutta silti haluttiin kiivetä Iisakkipäälle - ihana latu, mahtava lasku alaspäin -, sitten tehtiin mutka Rumakurun tuvalle, kun kuvien otossa oli Jussin käsiä alkanut palella, ja lämmittelyn jälkeen hiihdeltiin Piispanojan kautta takaisin eli yhteensä 17,3 km. Sinänsä olisi voinut tehdä pitemmänkin lenkin, koska aurinko paistoi ja oli niin kiva keli, mutta kun oli tarkoitus seuraavana päivänä hiihtää rankempi reissu Kulmakurulle, niin päätettiin vähän säästellä.
Joten keskiviikkona lähdettiin sitten Kulmakurua kohti. Ihmettelin karttaa katsoessa, että miksi menomatkan latu on punainen, sillä muistin sen oikein leppoisana ja mukavana, helppona latuna. Mutta kyllä siinä alkumatkasta oli aika vauhdikkaita laskuja, kun luonnonladulla ei ollut tilaa aurata ja jarrutella mutkissa, ja latu oli aika kulunut ja epätasainen. Musta osuus taas oli helpompi kuin kolme vuotta sitten. Silloin meni kahteen kilometriin tunti, nyt vain 40 minuuttia. Silloin jyrkin osuus tunturille nousussa piti mennä ihan poikittain, nyt päästiin haarakäynnillä. Kanssahiihtäjät jopa ottivat sukset olalle ja kävelivät pahimmat mäet ylös, mutta meillä riitti pito ja reisivoimat - ja yhtäkkiä oltiin Kulmakurun kohdalla. Minä kun olin käsivoimia yrittänyt säästellä siihen jyrkkään ja raskaaseen osuuteen! Kulmakuru oli hieno, vaikka sää oli hiukan tuhruinen ja tuulinen. Kurulta kun lähdettiin laskeskelemaan alaspäin, niin mukavaahan se oli. Muistan kolme vuotta sitten loppuosuuden punaiset nousut, mutta nyt oli voimia säästynyt, joten reissu meni ihan mukavasti ilman nääntymistä. Ei edes loppumatka valaistua latua Laanilasta tympäissyt. 31 km laskettiin päivän saldoksi.
Torstaina sitten oli hiukan söhrö keli. Lähdettiin sinistä latua hiihtelemään Vellin särpimänojalle, jossa käytiin joskus aikanaan, kun vähän eksyttiin seikkailemaan Iisakkipään luonnonladuille. Koska hiihto tuulesta huolimatta maistui, otettiin etapiksi Taajoslaavu, jossa ei ole koakaan käyty. Sinne latu oli helpompi kuin oli kartasta arveltu, mutta sen jälkeen piti nousta Luupäälle aika pitkä nousu. Pian oltiinkin Luulammella - eikä laskua ollut paljon mitään. Käytiin tauolla Luulammen tuvalla, ja sieltä lähtiessa sitten saatiin hienoista laskua mennä, mikä oli kyllä kiva juttu, sillä vastaan tulevat - vastatuuleen - näyttivät tosi uupuneilta. Meillä siis oli myötäle ja myötätuuli, joten ei niin haitannut vaikka vähän sateli räntää. 31 km taas, tosin hiukan helpompia latuja.
Perjantaiksi oli luvattu sadetta, mutta se oli tullutkin yöllä jo, joten päivän myötä alkoi paistaa aurinko. Meillä oli kivat muistot Palopään laelle menevästä ladusta ja pitkästä laskusta sieltä Joikun kodalle. Mutta nyt latu ei noussutkaan tunturin laelle asti vaan kaarsi jo sitä ennen kohti Joikun kotaa.
Vähän harmitti. Kodalla sanoivat, ettei laella tahdo lumi riittää, niin siksi latu on muutettu. Niinhän me arveltiinkin, ja siitä edestä kavuttiin vielä Kaunispäälle. Minulla nanoissa pito riitti hyvin, ei tarvinnut edes käyttää välttämättä sauvojs, Jussilla taas ei pitoa ollut juurikaan, joten oli tosi työlästä puskea tunturille. Maisemat olivat kuitenkin nousun arvoiset!
Palkitsimme itsemme lämpimällä variksenmarjamehulla ja lohilärtsykällä (tai mikä se lie ollut). Saatiin seuraksemme myös mutkamäkeä laskeskellut esikoisemme. Toinen poika oli ollut Iisakkipäällä, ja toinen side oli hajonnut, joten hän jäi hissiasemalle odottelemaan kyytiä mökille. Koska Aleksi halusi jatkaa laskemista, me hiihdettiin mutkan kautta sinne hisseille ja ajettiin sieltä autolla mökille.
En nyt muista, kuinka pitkäksi me tuo viimeinen reissu laskettiin, mutta yhteensä tuli Saqariselälle hiihdeltyä 140 km. Oulussa sitä ennen minulle tuli 50 km, Jussille yksi Iinatin kierros enemmän.
Ja sitten ne huonot uutiset: Oulussa ei ole enää lunta. Ehkä jokin lumetettu latu vielä toimii, mutta Tervahiihtokin oli suoritettu lyhennettynä vesihiihtona, piha on ihan sula, samoin kaikki ajetuimmat kadut. Jopa meidän pihalla on lunta vain noissa läjäpaikoissa, ja lämmintä on viisi astetta.
Sunnuntaina heti lähdettiin semmoiselle helpolle verryttelykierrokselle: 24,5 km Palo-ojan kautta Moitakurun klaavulle ja Palopään sivua takaisin.
Maanantaina sitten otettiin haastavampi reitti, kiivettiin Ahopäiden yli, laskettiin Kiilopään retkeilymajalle kaakaolle (luisto ei ollut paras: vaarallisissa laskuissa piti lykätä vauhtia välillä; on joskus tultu tuo mäki vauhdikkaamminkin), sitten hiihdettiin Kiilopäälle ja Luulammen kautta takaisin. Tuliko siitä 27,3 km tai jotain.
Koska tuo tunturikiipeily alkoi tuntua sisäreisissä, päätettiin tehdä tiistaina vähän lyhyempi ja helpompi retki, mutta silti haluttiin kiivetä Iisakkipäälle - ihana latu, mahtava lasku alaspäin -, sitten tehtiin mutka Rumakurun tuvalle, kun kuvien otossa oli Jussin käsiä alkanut palella, ja lämmittelyn jälkeen hiihdeltiin Piispanojan kautta takaisin eli yhteensä 17,3 km. Sinänsä olisi voinut tehdä pitemmänkin lenkin, koska aurinko paistoi ja oli niin kiva keli, mutta kun oli tarkoitus seuraavana päivänä hiihtää rankempi reissu Kulmakurulle, niin päätettiin vähän säästellä.
Joten keskiviikkona lähdettiin sitten Kulmakurua kohti. Ihmettelin karttaa katsoessa, että miksi menomatkan latu on punainen, sillä muistin sen oikein leppoisana ja mukavana, helppona latuna. Mutta kyllä siinä alkumatkasta oli aika vauhdikkaita laskuja, kun luonnonladulla ei ollut tilaa aurata ja jarrutella mutkissa, ja latu oli aika kulunut ja epätasainen. Musta osuus taas oli helpompi kuin kolme vuotta sitten. Silloin meni kahteen kilometriin tunti, nyt vain 40 minuuttia. Silloin jyrkin osuus tunturille nousussa piti mennä ihan poikittain, nyt päästiin haarakäynnillä. Kanssahiihtäjät jopa ottivat sukset olalle ja kävelivät pahimmat mäet ylös, mutta meillä riitti pito ja reisivoimat - ja yhtäkkiä oltiin Kulmakurun kohdalla. Minä kun olin käsivoimia yrittänyt säästellä siihen jyrkkään ja raskaaseen osuuteen! Kulmakuru oli hieno, vaikka sää oli hiukan tuhruinen ja tuulinen. Kurulta kun lähdettiin laskeskelemaan alaspäin, niin mukavaahan se oli. Muistan kolme vuotta sitten loppuosuuden punaiset nousut, mutta nyt oli voimia säästynyt, joten reissu meni ihan mukavasti ilman nääntymistä. Ei edes loppumatka valaistua latua Laanilasta tympäissyt. 31 km laskettiin päivän saldoksi.
Torstaina sitten oli hiukan söhrö keli. Lähdettiin sinistä latua hiihtelemään Vellin särpimänojalle, jossa käytiin joskus aikanaan, kun vähän eksyttiin seikkailemaan Iisakkipään luonnonladuille. Koska hiihto tuulesta huolimatta maistui, otettiin etapiksi Taajoslaavu, jossa ei ole koakaan käyty. Sinne latu oli helpompi kuin oli kartasta arveltu, mutta sen jälkeen piti nousta Luupäälle aika pitkä nousu. Pian oltiinkin Luulammella - eikä laskua ollut paljon mitään. Käytiin tauolla Luulammen tuvalla, ja sieltä lähtiessa sitten saatiin hienoista laskua mennä, mikä oli kyllä kiva juttu, sillä vastaan tulevat - vastatuuleen - näyttivät tosi uupuneilta. Meillä siis oli myötäle ja myötätuuli, joten ei niin haitannut vaikka vähän sateli räntää. 31 km taas, tosin hiukan helpompia latuja.
Perjantaiksi oli luvattu sadetta, mutta se oli tullutkin yöllä jo, joten päivän myötä alkoi paistaa aurinko. Meillä oli kivat muistot Palopään laelle menevästä ladusta ja pitkästä laskusta sieltä Joikun kodalle. Mutta nyt latu ei noussutkaan tunturin laelle asti vaan kaarsi jo sitä ennen kohti Joikun kotaa.
En nyt muista, kuinka pitkäksi me tuo viimeinen reissu laskettiin, mutta yhteensä tuli Saqariselälle hiihdeltyä 140 km. Oulussa sitä ennen minulle tuli 50 km, Jussille yksi Iinatin kierros enemmän.
Ja sitten ne huonot uutiset: Oulussa ei ole enää lunta. Ehkä jokin lumetettu latu vielä toimii, mutta Tervahiihtokin oli suoritettu lyhennettynä vesihiihtona, piha on ihan sula, samoin kaikki ajetuimmat kadut. Jopa meidän pihalla on lunta vain noissa läjäpaikoissa, ja lämmintä on viisi astetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti