Meidän piti viikonloppuna mennä Vihannissa käymään (äidit!) ja ottaa sukset mukaan, mutta oli liikaa pakkasta hiihtämiseen, yli 20 astetta. Kirkonkylän kymppi on NIIN mukava latu. Se lähtee Jussin äidin takapihalta, kaartaa järveä mukaillen sen taakse, nousee Ranta-Junttilan ja Pihlajamaan välistä metsään kohti Salkkaria ja Sauvamäkeä. Tai en niitä paikkoja niin tunne, en ole kirkonkyläläinen. ja sauvamäki on oikeasti Sauvonmäki, mutta Sauvamäeksi sitä aina on sanottu. Sauvat ja hiihto ja mäen laskeminen liittyvät yhteen!
Vihanninharjun maasto on minulle sitä oikeaa hiihtomaastoa: metsää, vähän peltoa, pieniä nousuja ja mäkiä, mutta vaihtelevaa. Kun on niissä maisemissa kasvanut, niin niihiin kaipaa, vaikken sinne asumaan haluaisi. Hiihtoladussa pitää olla metsää ja mäkiä, muittei liian isoja.
Kun Risto täytti 50 muutama vuosi sitten, juhlittiin Hempalla (tai mikä Maikki se nykyään on), aloitettiin Marin luona, napattiin jokunen viski illan mittaan ja... aamulla oli hiukka hapen puutetta. Lähdettiin Jussin kanssa hiihtämään, sinne kympille tietysti. Alkumatkasta tuntui, ettei jaksa, oli tahmeaa meno. Mutta puolivälin paikkeilla alkoi luistaa, ja raitisilmahoito rupesi vaikuttamaan. Vieläkin muistan sen lumen loisteen ja auringon ja puut ja maisemat ja sen fiiliksen, kun aineenvaihdunta alkoi puskea viskiolon pois ja happea elimistöön. Oli mahtava olo. Mutten välttämättä enää viski-illan jälkeen lähtisi - ja pyrin välttämättään muutenkin suuria viskipitoisuuksia elimistössäni. (Äh, nyt rupesi tekemään mieli pientä...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti