30 astetta pakkasta

Toista viikkoa on ollut niin kylmää, ettei hiihtämisestä ole huvittanut edes haaveilla. Tänään istun takkatulen ääressä ja katson neljän tunnin Blue Ray -versiota Kahdesta tornista. Eilen toki uskallauduttiin ulos (oli vain 29 pakkasastetta), haettiin koivuhalkoja pari kärrykuormaa (yht. 3 mottia eli pinokuutiota), joista toinen sahattiin ja roudattiin liiteriin. Sitä ennen myös tuotiin liiteristä vanhempia puita sisälle kaikkin puujemmoihin.

Olen pitänyt pakkasrajana samaa kuin koulussa, 15 astetta, hiihtämisen suhteen. Tietysti tarkenemiseen vaikuttaa vinkkakin, mutta yleensä metsän keskellä se ei niin haittaa. Mutta enhän minä ole mikään friikki vaan nautiskelija. En rääkkää itseäni vain haaliakseni kilometrejä. Eli vielä ollaan siinä 160:ssa.

Pienenä hiihto ei ollut kuntoilua tai urheilua tai suorittamista, saati kilometrien kokoamista. Se oli tapa liikkua talvella: kouluun, kaverien luo, huvikseen, mäkeen. Poikien perässä ja Matin kanssa. Joskus tuli kaskettua vähän liian pelottavista paikoista, kun isotveljet menivät edellä, muutaman kerran tien yli kotimäeltä, kerran sorakuopan vierestä, jossa oli lyhyt ja jyrkkä lasku raviin. Yksi oli aina tiellä kuuntelemassa ja huuhtamassa, kun ei tullut autoja. Kolokankaalla oli hyvä mäki, mutta lopussa piti osata pysäyttää vauhti, ettei törmännyt kivikkoon tai puihin. Jaakolan pellolle oli pitkä ja loiva mäki vanhaltatieltä. Mutta pitkä oli nousukin aina takaisin: ei ollut tampattua rinnettä eikä hissejä.

Hiihtourani huipentuma oli eka luokalla, kun voitin hiihtokilpailun. Siitä on valokuvakin olemassa, kun Matin kanssa esitellään lusikoita Möykkylän koulun seinää vasten. Olisiko Matti tullut kolmanneksi tai toiseksi, en muista. Tytöt ja pojat nimittäin hiihtivät samassa sarjassa. Matin isä ihmetteli sijoituksiamme, koska oli nähnyt meidän hiihtävän kotipellolla (siihen oli tehty kiertolatu) ja Matin hiihtäneen aina kovempaa. Kävi kai Martin kunnian päälle varmaan, kun tyttö voitti. Saattoi pitää paikkansakin, että Matti oikeasti oli nopeampi, mutta muistan, että Matti kaatui eräässä mäessä, ja siinä varmaan hävisi sekunteja (tai sadasosia ;)). Olisiko ollut vähän jännittäjä silloin. Ja oli Matti pienempi minua silloin. Meitä oli neljä samalla luokalla, Elvi ja Raimo lisäksi, ja me kilpailtiin hihtämisen lisäksi myös siitä, kuka oli pisin ja painavin ja kenellä oli isoin jalka. Minä olin ainakin ekalla ja ehkä tokallakin suurin, mutta Raimolla oli isompi jalka. Toka luokalla ja kolmannella Raimo sitten voitti hiihtokilpailun, mun ja Matin järjestystä en muista. Elvi varmaan oli viimeinen joka kerta, mutta sillä oli kyllä huonoimmat varusteet, ja pieninkin se oli. Mutta voittolusikka mulla on vieläkin tallessa, myös ne toka- ja kolmosluokan lusikat. Neloselle meninkin kirkonkylän kouluun, ja hiihtomenestykseni tyssäsi siihen: olin viimeinen. No, pitkään virallinen sijoitukseni puheissani oli kahdeksas - meitä oli kahdeksan tyttöä luokalla -, ja selitys oli, että hiihdin harhaan - mikä oli tottakin -, mutta ehkä vaan olin hitain joka tapauksessa. Oli se aika kova isku, kun olin tottunbut olemaan kaikessa paras tai ainakin parhaiten joukossa. Sen jälkeen varmaan en enää pitänyt koulussa hiihtämisestä.