Minulla on tavoitteena pitää kuntoa yllä niin, että joka päivä tulisi vähintään se yhteensä puolen tunnin hyötyliikunta (esim. työmatkapyöräilystä) ja kolmisen kertaa viikossa vähän hikisempi ja pitempi kuntoilu. Mutta joskus en viitsi, kuten eilen. Sitä paitsi lihakset eivät kehity eikä kunto kasva ilman lepoa. Seliseli. Jussi oli eilen perjantain Oulussa jonkin kokouksen takia ja vei minut aamulla töihin. Ajattelin jo silloin, että hakisiko se minut sitten suoraan töistä hiihtämään, että otanko vermeet mukaan. Enpä ottanut, edes puheeksi, mutta Jussi tuli minua hakemaan iltapäivällä, kun piti käydä Forexissa vaihtamassa rahaa. Koko ajan odotin sen ottavan hiihtämisen puheeksi, mutten kuitenkaan itsekään sitä maininnut, ennen kuin kotona hoksasin, ettei se nuhaisena ja yskäisenä tietenkään ole lähtemässä hiihtämään. Olin siinä vähän että lähden yksin, mutta kun on kerrankin mies kotona perjantai-iltana, niin en minä mennyt. Tuli lepopäivä (ja lihakset kehittyivät ja kunto kasvoi). Pötkötin sohvalla ja katseltiin telkkaria ja nappailtiin viiniä. Mässytettiin lopulta pakastepitsat vielä, löh löh.
Mutta olinpa nyt aamulla reipas, laitoin pyykit pyörimään ja lähdin kymmeneltä jo ladulle. Tuossa yhteysladulla oli käynyt juuri latukone, oli vain yhdet sauvan jäljet ja yhdet luistelujäljet ennen mua (vanha wannabe-inkkari osaa lukea jälkiä). Oli tosi ihana hiihtää. Pakkasta on muutama aste, kuutisen ehkä, paluumatkalla leijui vastaan jokunen lumihiutale, talvi parhaimmillaan. Voi että minä tykkään Suomen vuodenajoista.
Hiihdin tuosta lähimetsästä siis Kaukovainiolle ja Iinatin kierroksen lyhyemmän keikan sekä Ellinmaan mäkiosuuden, ja siitä tulee yhteensä kymmenisen kilometriä. Eli 235 nyt täynnä, jos oikein muistan edellisen saldon. Olisi kyllä luistanut pitemmästikin, mutta koska kotosalla on polttopuiden kantamista ja kaupassa käyntiä ja muuta puuhaa, niin en viitsinyt kuluttaa päivää sen enempää. Hiihdetään sitten hiihtolomalla pitempiä reissuja.
Kaksi vuotta sitten hiihdin Finlandia-hiihdon, sen lyhyemmän eli 32 kilometrin lenkin. Siinä oli kyllä urakkaa ihan tarpeeksi, ja kun joskus olen siitä maininnut ihmisille, niin olen saanut kunnioitusta osakseni. Oltiin meidän Lady triathlon -porukalla (Savukoskella joka elokuussa leikkimielinen kuntoilutapahtuma), kun Virva asuu siinä Hollolassa ja tarjosi talossaan majoituksen. Mies oli jossain reissussa. Niin, ilmoitettiin tavoiteajaksi reilusti viisi tuntia, ettei tule liian kiire, ja se me käytettiinkin. Mutta itse hiihto oli varsinainen kokemus. Oltiin siis Lahdessa, jossa maasto on aivan mahtava. Edellisenä yönä oli tullut reilusti uutta lunta, joten latu oli pehmeä. Kun meidän edellä lähtivät kaikki nopeat himohiihtäjät ja luistelijat, ei ensimmäisen kympin aikana ladusta ollut enää mitään jäljellä: latu-ura oli kuin kynnetty pottupelto, jossa sitten survottiin eteenpäin. Minulla oli tuore kestoluisto- ja -pitokäsittely suksien pohjissa, joten se puoli oli kunnossa, mutta kanssahiihtäjillä pakkautui lisäksi lumi suksenpohjiin, sillä lämpötila oli lähellä nollaa. Lähestyttiin ensimmäistä kympin taukopaikkaa. Eeva-Kaarina siinä suunnitteli keskeyttävänsä, koska hänen nilkkansa eivät kestäneet sivuttaista muljumista. Taukopaikan kuuluttajat ottivat tietysti kuusamolaisen hiihtokaverini haastatteluun, ja Eeva-Kaarinahan antoi tulla suorat sanat "ladun" kunnosta - se kuului siis kaikille kaiuttimista. Haastattelija puolustautui, että kun viime yönä satoi lunta, johon Eeva-Kaarina totesi, että heillä Kuusamossa lumi yleensä kuuluu hiihtämiseen. No, me muut jatkettiin matkaa, ja se keskimmäinen kymppi olikin hyvä, kun komenkympin latu oikaisi, eivätkä viidenkympin luistelijat olleet pilanneet sitä. Muutaman kilometrin oikein nautin hiihtämisestä, enkä edes malttanut odottaa Virvaa ja Tarjaa, jotka tulivat hitaammasti lumipaakkuineen. Taukopaikoilla sitten odottelin ja tankkasin mehua ja suolakurkkuja. Viimeinen kymppi oli osin hyvää, kunnes ne viidenkympin kiertäjät saivat kiinni ja luistelivat ja ohittelivat perinteisen ladun rikki. Ihan loppumatkasta päästiin sitten taas hiihtämään latukoneen perään hyvää latua. Järjestäjien olisi pitänyt tajuta tilata latukone kiertämään koko ajan, ainakin niiden ensimmäisten luistelijoiden perästä, että pertsan hiihtäjillä olisi ollut latu. Mutta hiihtokaupunki Lahdesta puuttui lumen taju.
Viisi tuntia siihen siis meni. Lopuksi saatiin syödä jotain soppaa ja mentiin Virvan luo saunomaan ja venyttelemään. Nautittiin myös saunajuomat ja mustikkashotit. Nämä hiihtäjäsisarukset halusivat vielä lähteä karaokebaariin - kun sillä Virvallakin oli se vapaailta -, ja vaikka me pohjoisen naiset ei niin olisi jaksettu, niin lähdettiin kuitenkin. Tarja lauloi Lapin tangon, ja minäkin kävin Lulun loilottamassa, ja tanssittiin ilta porukassa. Saunomista ja tuota mainiota loppuverryttelyä kai sai kiittää, että seuraavana päivänä oli mainio olo, ei mitään kipeitä lihaksia tai kankeutta kropassa.
Ai niin, ne laukaukset, jotka kuulin tuossa lähimetsässä tullessani hiihtämästä. Pam pam, kaksi kertaa. Pysähdyin kuuntelemaan, että mitä tämä on, kun täällä Oulussa on viime aikoina ollut noita ampumisia. Pampampampam. Joku tamppasi mattoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti