Aamupäivä meni lukiessa (oli pakko herätä puoli seitsemältä lukemaan hyvä kirja loppuun: Katja Ketun Kätilö), polttopuiden sisälle roudauksessa ja sitten imuroidessa. Vessaa siivotessani miehet huutelivat syömään, ja kello oli jo puoli kaksi. Päätin antaa ruoan sulaa puoli tuntia ja sitten lähteä. Aloitin odotellessa uuden kirjan, joka lähtikin heti vetämään (Martti Ahtisaaren elämäkerta, jonka Jussi sai joulupukilta). Kun kahden jälkeen rupesin vaihtamaan hiihtovermeitä päälle, Jussi innostui lähtemään mukaan. Se on ollut flunssainen muttei tänään enää niin räkäinen. Kiva!
Hiihdettiin Kaketsulle, sitten Iinatin lenkki Ellinmaan kautta ja kotiin. Ainakin semmoiset 13,5 km. Kokonaissaldo noin 248,5 km siis. Oli seitsemän pakkasastetta ja aivan mahtava auringonpaiste. Vertailtiin ihmisten hiihtotyylejä: jotkut menevät niin liukkaasti ohi ja kevyen näköisesti, että on nautinto jo katsella, mutta oli siellä joku joka töpötteli vielä hitaammin kuin me. Eipä taidettu ohittaa edes ketään tänään, eivät oikein mulla nanot luistaneet, tai sitten oli kropassa laiskuutta. (Ne hitaat tulivat vastaan liittymäladulla.) Meni kaikkiaan kaksi tuntia tuossa reissussa. Muistan, kun joskus hiihtoinnostuksen alkuvuosina käytiin Kiekon majalla kiertämässä 3,3 kilometrin latua, ja kun ekoja kertoja pääsin jonkun ohi - se eka oli ulkomaalainen mies, joka ei ilmiselvästi ollut monta kertaa suksilla ollut -, niin se oli hieno tunne. Sitten pikku hiljaa ohittelin lapsia ja kohta jopa keski-ikäisiä tätejä, jotka polttelivat kaloreita ladulla ei-niin-tottuneella tyylillä. (Huom! Olen itsekin keski-ikäinen täti, joka joutuu koko ajan tarkkailemaan painoaan ja syömisiään, ja olin jo silloin.) Nykyisin joskus pääsen jopa jonkun ihan normaalikuntoisen näköisen ohi, jee!
Ellinmaan lenkki löydettiin vasta muutama talvi sitten. Siinä on jyrkät nousut, mutta laskut palkitsevat, ja kun on kasvanut Vihanninharjun mäkisessä maastossa (älkää naurako, kainuulaiset, koillismaalaiset ja muut oikeasta mäkimaastosta kotoisin olevat - nyt verrataan Oulun maisemiin), niin mäenlasku kuuluu hiihtämiseen. Katselen sieltä entisen maakaatopaikan huipuilta aina maisemia ja leikin olevani jossain tuntureilla. Pientä todellisuuspakoa, yksi osa hiihtämisen riemua.
Kun oltiin menossa kohti Kaketsua, vastaan tuli leveästi hymyilevä mies. Olipa siinä iloinen hiihtäjä, ajattelin. Kohta Jussi sanoi: "Olipa siinä iloisen näköinen mies." Se oli varmaan ulkomaalainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti