Tavoitetahdissa

En sitten saanut 25.1. mennessä sitä kymppiä lisää eli 160 kilometriä täyteen. Koska auto on ollut korjaamolla, on pitänyt pyöräillä sinne tänne, ja siksi liikuntaa on tullut ja aikaa mennyt, vaikka sää olisi ollut otollinen hiihdollekin.

Viime perjantaina pyöräilin pitkin kaupunkia ja pari kilometria kävelinkin välissä. Olin iltapäivällä pyöräilemässä Alppilasta kotiin, kun Aleksi oli vienyt pyörän sinne. Alkoi olla nälkä, pakkasta oli 12 astetta, ja naamaan vähän otti aluksi kylmä, väsytti, ja iltapäivä pimeni. Lyhintä reittiäkään en ihan hahmottanut, ja kotiin oli kiire. Tuossa jokivartta pyöräillessäni kuitenkin ajattelin, että on toki sen verran hyvä peruskunto, ettei tuollainen useamman kilometrin pyöräily tunnu raskaalta pakkasessa, nälkäisenä ja väsyneenäkään.
Lauantaina pyöräiltiin ensin kirjastoon ja kauppahalliin sekä palatessa ruokaostoksille markettiin. Illemmalla pyöräiltiin Tuiraan elokuviin (Django Unchained by Tarantino) ja takaisin. Sunnuntaina sitten oli lumitöiden tekoa ja polttopuiden roudausta ja lopuksi imurointia, joten hyötyliikunta tuli siinä. Ei kilometrejä.

Maanantaiaamuna hyppäsin Kuusamon-linjuriin ja meni harrastamaan tyttöystävöintiä ja teatterielämystä (Kuusamon Näyttämön Häräntappoase). Eilen tulin pois, OYS:istä asti kävelin kotiin ja pyöräilin illalla Intiössä mutkan. En ehtinyt hiihtelemään, kun piti hakea auto Toppilasta siinä välissä.

Mutta tänään. Vaikka yö jäi lyhyeksi (nousin 7.40, kun heräsin virkkuna, tekemään aamupuuron pojalleni) ja nukutti, lähdin tuossa aamun valjettua ladulle. Lämpötila on himpun verran plussalla, tulee hintsusti lunta. Oli tarkoitus tehdä kympin reissu, mutta oli niin hyvä luisto, että kiersin takalenkinkin, mutta jätin Ellinmaan väliin: 13 km. Ajattelin sen olevan liian vauhdikas tänään. Muuten luisti hyvin paitsi tuossa liittymäladulla, johon oli ehtinyt hiukan tulla lunta edellisen hiihtäjän jälkeen. Nanot toimivat siis, mutta eräs nainen valitti lipsumista, kun hiihdin vastaleessa (onko se myötäleen vastakohta?) ohi. Tuuli lempeästi sen verran, etteivät lasitkaan huuruuntuneet.
Nyt on koossa siis 163 km, eli olen viime vuoden vauhdissa.

Ystävä kysyi, että miksi aloin kirjoittamaan tätä blogia. Muistelin, että ensin tuli tämä kilometrien kerääminen ja tarve kirjata ne johonkin samaan paikkaan muistiin. Aiemmin laitoin kalenteriin ja Facebookiin ja muistiin, eli yhteenlasku oli hankalaa. Toiseksi tuolla hiihtäessä metsikköjen keskellä tulee sellainen flow (hii, hieno muotisana!), että tulee kaikenlaisia ajatuksia mieleen. Siinä saa käsiteltyä lapsuuden (hiihto)traumat ja (hiihto)elämykset, ja aika monta romaanin aihettakin olen hiihdellessä suunnitellut. Kolmanneksi teki mieli saada taas oma kirjoittaminen sujumaan, sellainen oma tyyli ja oman tekstin tekeminen. Kirjoitin joskus nuorena paljonkin kaiken maailman tarinoita ja mukanovelleja, mutta yhteen aikaan tuli töissä tuotettua niin valtavasti tekstiä sellaisella liukuhihnatahdilla, ettei muuhun kirjoittamiseen riittänyt energiaa, ja viime vuosina en ole töissäkään paljon kirjoittanut. Siinä kuihtuu kirjoittamisen taito ja ilo - vaikka kirjoittaminen on aina ollut minulle helppoa. Mutta kun kirjoittaa jotain omaa tekstiä säännöllisesti, niin se sujuu taas ja on mukavaa.
(Tai siis oikeasti kirjoitan blogia saadakseni miljoona lukijaa ja sitä myöten sponsoreita, postin kautta tulvivia hiihtovarusteita ja muuta kuntoiluvermettä.)

Kirjataan siis 163 kilometriä. Vuosi sitten on ollut 30 asteen pakkasia, sitten helmikuun alussa lumitöitä ja vasta 12.2. olen seuraavan kerran hiihtänyt pari pitempää lenkkiä tosin. Laitetaan tavoite siis saada parikymmentä kilometriä siihen mennessä, vaikken edelleenkään aio tästä stressiä ottaa. Enemmän iloa kuin suorittamista, ei sitä muuten jaksa raahata ruhoaan radalle.

PS.

Olen viime talven vauhdissa: 25.1.12 on tullut 160 km täyteen. Minulla on siis neljä päivää aikaa hiihtää kymmenen kilometriä tuohon.

Miehiä ja muotia

Mun edelle hiihti mies, jolla oli samanlainen hiihtoasu kuin Jussilla, ja ruumiinrakennekin oli aika samanlainen - tyyli tosin ihan eri (luistelu-), joten ei tehnyt mieli lähteä perään. Mutta rupesin siinä seuraamaan miesten hiihtoasuja, joissa toistuivat samat musta ja sininen, siis täsmälleen sama sävy, kuin Jussin puvussa. Joku eläkeläispappa hiihti erilaisessa puvussa. Naisia ei kovin paljon tänään ollut ladulla, mutta aika lailla tuo hiihtoasumuoti on niilläkin samanlainen: mustaa ja punaista tai anilliinia tai valkoista, ellei sitten sitä samaa sinistä kuin miehillä.
Minun tekisi mieli ostaa uusi hiihtoasu. Housuistani meni jo monta vuotta sitten kuminauhaolkaimet plösöiksi, ja olen ne uusinut, mutta toissa talvena polvet kuluivat puhki. En muista, milloin tuon puvun ostin, joskus Stockan tarjouksesta muka hyvän, Rukka-merkkisen. Takki on ihan hyvä vielä ja toiminut kyllä, mutta on sen malli alusta asti ollut vähän tätimäinen. Haluaisin tietysti sellaisen vartalonmyötäisen, jolla pääsisi hiukan lujempaa. Takki (ja ne hajonneet housut) on kirkkaanpunainen, valkoiset tereet siinä on ja vuori. Niin, Intersportissa näkyi olevan tarjouksessa jokin hiihtopuku 49,90, anilliineja ja sinisiä. Pelkään, että sininen ei olisi minun sinistäni, ts. mariinia, vaan varmaan tuota vakisinistä. Miksei ole mun värejä? No, en nyt jaksa lähteä mitään shoppaamaan, ja kun palkka loppuu, niin säästyvätpä nekin eurot.
Hiihdin tänään vain sen etulenkin ja jätin takalenkin ja Ellinmaan väliin, kun oli niin tahmeaa meno ja jaksaminen vähissä. Ei ehkä ollut järkevää edes lähteä, kun eilen oli niin väsyttävä reissu. Nyt olen vaan katsellut Elokuvan tarinoita. Tuli tuosta kuitenkin kasaan se kymppi, kun kotipihasta asti lähdin. 150 km siis täynnä, 25 % tavoitteesta. Mahdanko saada sitä täyteen? Ehkä, jos kelejä piisaa. Sää oli kyllä tänään hyvä, kymmenisen astetta pakkasta ja pilvipouta. Latu oli hyvässä kunnossa.

... ja taas: 140 km täyteen

Ei toiminut Pekan silmälasienhuuruuntumisenestovinkki (hih, mikä sana), että hinkataan palasaippuaa linsseihin ja sitten kuivataan ne. Olivat huurussa, ennen kuin oltiin Iinatin ladulla. Osan matkasta hiihdin taas ilman laseja, mutta silloin ei näe kunnolla kanssahiihtäjiä, maisemia tai latua.
Viime sunnuntaina oltiin lähdössä hiihtämään pimeän aikaan. Auto sammui vesitornin kohdalle, hinattiin korjaamoon, sukset jäivät autoon. Ei se niin paljon harmittanut, kun tuli pakkas- ja tiputusviikko, niin ei huvittanut muutenkaan lähteä ladulle. Perjantaina oli vasta kohtuullinen pyöräilysää, ja vaikka oman pyörän takakumi oli tussuna, niin toki sain lainattua tyttären pyörää ja toki poika tuli kaveriksi kuskaamaan, niin saatiin molemmat sukset ja sauvat tuotua. Pojan pyörässä ei ole tarakkaa, joten hän toi sauvat, ja sukset köytin omaan tarakkaani niin, että pyörästä tuli tankopyörä. Hiukan vaati venymistä heittää jalka istuimen yli, niin kuin miehet tekevät, ja kun pääsin liikkeelle, toivoin, etten joutuisi pysähtymään valoihin. En joutunut, vasta kotona kippasin itseni pois pyörältä.
Eli kävelytouhuissa mentiin viikko, ja eilenkin olin tiputuksen takia vielä sen verran kuitti, etten jaksanut Jussin kanssa hiihtämään. Tänään kävin 14 km viuhtomassa, vaikka suutuspäissäni (ennen lähtöäni avaamani Visa-lasku ja sen tuomat yllätykset syynä) taisin alkuun ottaa vähän liian kovan spurtin. Loppumatkasta meinasivat paukut loppua, ja alkoi tulla NÄLKÄ.
Sitä paremmalta maistui koko perheen voimin värkätty burrito-ateria ja sen päälle sauna. Jätskiannos vielä jälkiruoaksi saunan jälkeen, telkkarista 22-pistepirkkoa, seurana oma kulta, joka on tuossa vielä jokusen tunnin.
Näillä mennään.

Ladulla taas

Hiihdin taas alkumatkan sokkona, mutta hämärässä alkoi latu kadota, niin piti panna lasit päähän. Pidän vanhoja pikkurillejä hiihtäessä, kun ne tuulettuvat naamalla paremmin ja kun niissä on joustosangat, niin ne on helppo ottaa välillä pois ja puhdistaa käsineet kädessäkin.
Erehdyin kerran silmälääkärille sanomaan, että pidän piilolinssejä hiihtäessä, kun lasit menevät huuruun. Sen mielestä piilarit hiihtäessä ei ollut hyvä idea. Se intti, etteivät niin pienet rillit mene huuruun. Hassua, kun en muista koskaan hiihtäneeni sen kanssa. Ärsyttävät ihmiset, jotka tietävät mun asiat paremmin paremmin kuin minä itse. Minun kaikki hikirauhaseni kun sijaitsevat naamassa ja päässä. Siksikin koulussa oli niin inhottava hiihtää, kun pää oli aina märkä, vaikkei sitä suihkussa kastellut.
Kymppi tuli tänään lisää, Jussi perässähiihtäjänä. Yhteensä nyt minulla on siis 126 km.

Sokkohiihtoa

Hiirosessa. Tässä kohti laitoin lasit taskuun.

Hilipatipippan hiihti taas 14 kilometriä, kun pakkanen laski kahteentoista. Aamu- ja keskipäivä menikin leipoessa: sipulipiirakkaa, sämpylöitä ja pullaa. Kokonaissaldo siis on nyt 116 km.

En tiedä, onko tämä kilometrien laskeminen järkevää, kun on niin kelistä ja maastosta kiinni, kuinka kauan tiettyyn matkaan menee ja kuinka rasittavaa hiihto on. Rukalla meni neljä tuntia 20 kilometriin, kun oli niin tahmea keli, ja toki välillä istuttiin kunnon tovi latukahvilassa. Ennen laskinkin hiihtosuoritukset (ja muut kuntoilut) ajassa, mutta viime talvena tuli himo kilometreihin, kun niitä alkoi kertyä, ja nyt kun on aikaa päivisin hiihdellä,  niin ajattelin pyrkiä samaan. Onpahan jokin kannustin.

Sisäliikunnan kuntosaleilla ja uimahalleissa minulta kiellettiinkin tartuntavaaran takia, ja varmaan tanssitunnitkin menevät tuohon kastiin. Jäi niitä kuusi syksyltä käyttämättä, ja sain erikoisluvan korvata keväällä ne. Näyttää vaan siltä, että olen iltaisin sen verran väsynyt, kun hommailen päivän kaikkea muuta, ettei tule lähdettyä enää tanssimaan. Ehkä käyn tiistaisin päivällä senioritunneilla, en vaan tällä viikolla vielä päässyt enkä ensi viikollakaan pääse. Höh.

Ärsyttävää, kun silmälasit menevät aina huuruun ja kovemmalla pakkasella jäähänkin, niin ei tahdo nähdä hiihtää. Tänään kokeilin hiihtää sokkona, eli otin lasit pois, kun latu on kuitenkin niin tuttu. Minähän en näe tarkasti kuin kymmenisen sentin päähän, mutta latu-uran toki erotan. Hiihdin Ellinmaalle asti laseitta - eivätpähän huurustuneet -, mutta siellä laitoin ne loppumatkaksi päähän, että näen, jos alamäissä on jotain häikkää ladulla, osaan varoa vauhdissa. Eivät ne sitten enää huurustuneetkaan.

Kannatti laittaa lasit, niin näin, että joku kanssahiihtelijä oli kusaissut keltaista lunta ladun reunaan. Ei ollut koira, koska suksen jäljet olivat siinä kohti v-asennossa. Ei sitten viitsinyt ottaa muutamaa hiihtovetoa pusikkoon, vaan ihan ladun reunaan oli lasketellut. Ystävän neuvo iloisille sivakoijille: käykää pissalla kotona ennen hiihtämään lähtöä. 

Iltaruskoa Ellinmaalle noustessa.

Sata meni rikki

Sunnuntaina ei hiihdetty: oli aamupäivällä 18 astetta pakkasta, sitten meillä oli polttopuusouvi, sen päälle imurointi ja illalla minulla näytelmäharjoitukset, joihin halusin säästellä itseäni.
Maanantai oli lepopäivä; tuli muuta, tärkeämpää ohjelmaa päiväksi, ja illalla taas teatteria. Taisin tehdä lumityötkin.
Tiistaina ajeltiin tyttären kanssa ja touhuttiin jotain muuta. Illalla kävin Maikkulassa reippaalla kävelyllä, mitä se olisi ollut, 50 minuuttia.
Tänään kävin kävelemällä labrassa (45 min), tein vähän lumitöitä (Heta oli aloittanut) ja iltapäivällä hiihdin 14 km = yhteensä 102 km. Lähdin vasta kahden jälkeen, joten ilta alkoi hämärtyä, mutta päivä oli ollut kirkas, joten vaaleansininen iltapäivä oli niin kaunis kuin vain Suomen talvi voi olla. Puissa ja risuissa on kerros uutta lunta.
Laanaoja on melkein jäässä. Viiden kilometrin merkin jälkeen vielä on vähän sulaa, samoin Kaakkurin tien sillan alla. Pitkään se onkin jaksanut virtapaikoissa olla auki.

Traktorinjäljet metsässä

Tuossa Lämsänjärven metsikössä on tehty syksystä asti hakkuutöitä. Eilen siinä oli parkissa traktori, nyt tietenkin vain jäljet. Tuli mieleen, kun isä ja äiti joskus olivat metsätöissä ja sanoivat meille lapsille, että tulkaa traktorinjälkiä pitkin käymään siellä työmaalla. Niin me tehtiin. Vähän pelotti, kun talvella tuttukin metsä näyttää erilaiselta, eksytäänkö me ja onko matka kuinka pitkä. Tietenkin traktorinjälkiä pitkin oli helppo osata perille ja kulkea, eikä se työmaa niin kamalan kaukana ollut. Varmaan meillä oli jotain evästä mukana, jota sitten nuotiolla vanhempien kanssa nautittiin, tai sitten me vietiin sinne termospullossa kahvit. En muista. Mutta kun me penskat ei niin kovin usein tällä tavalla "osallistuttu" vanhempien metsätöihin, niin vaikka meille itselle se oli seikkailu, niin varmaan vanhemmille hauskaa vaihtelua. Oma isäni kertoi usein, että oli joutunut jo 12-vuotiaana miesten mukaan metsätöihin koko päiväksi, vanhin poika kun oli, ja kun isänsä vielä oli näkövammainen.
Nyt oli hiihtoretkellä mukana Jussi, pakkasta oli 12-14 astetta, keli nanoille hiukan tahmea, mutta sää kaunis. 14 kilometriä taas kertyi, yhteensä siis 88 kasassa.

14 kilometriä

Tänään oli pakkasta kolmisen astetta ja siis mainio hiihtoilma. Tutkiskelin aamulla karttaa, katselin mitä muita latuja olisi tarjolla kuin tuo Iinatti. Mittasin mittanauhalla myös kartasta, kuinka pitkä matka tuosta lähimetsiköstä on mennä Iinatin ladulle: reilut kaksi kilometriä. Sitten lähdin ensin kävellen koirapolkuja pitkin, palatessa hiihdin koko matkan. Keli oli hyvä, muttei ihan niin vetävä kuin eilen illalla.
14 kilometriä siis ja siihen meni puoli toista tuntia. Mutta tulipa hyvä olo. Saldo 74 kilometriä.

Onneksi lähdin

Heräsin ja nousin aamulla puoli kuudelta, koska olin eilen ottanut pitkähköt päiväunet. Mietin, joko aamuhiihto tulisi kysymykseen, mutta päätin sitten kuitenkin laittaa hällään tulen ja tehdä lapselle mannapuuron ennen kouluun lähtöä. Joskus olen hyvä äiti.
Minulla oli lääkäriaika ennen yhtätoista ja sitten leffatreffit kahden maissa, joten mietin, että siinä välissä ehtisi päivänvalolla käydä suihkimassa. Mutta olinkin kaupunkireissun jälkeen niin väsynyt, että söin ja panin sohvalle pötköttämään, katsoin Ville Haapasaloa Silkkitiellä ja otin siinä pienet päiväunet.
En millään meinannut jaksaa nousta kahdeksi hakemaan Riittaa elokuviin, mutta kun olin luvannut, niin toki menin. Katsottiin Rakkauden rasvaprosentti, joka oli ihan ookoo, muttei minusta niin kovin romanttinen komedia ja muutenkin aika tavallinen.
Kun tulin viiden jälkeen kotiin, olin taas vaihteeksi väsynyt, niin että jatkoin sohvapötköttelyä ja Silkkitietä ja otinpa taas pienet torkutkin. Illemmalla alkoi tuntua siltä, että voisi sitä käydä hiihtämässä. Olisi ollut yksi kirje postitettavana, eli siinä aiemmin harkitsin kävelyretkeä postipisteeseen, mutten jaksanut. Joten lähdin kahdeksan jälkeen Iinattiin suksien kanssa.
Keli oli aivan mahtava. Ei tarvinnut kuin vain antaa mennä. Pakkasta oli aste tai kaksi, ei tuulta, luisto loistava. Ellinmaan pitkän mäen sai antaa mennä lykkimättä vauhtia edes loppumäen nyppylällä.
Se on jännä, kun hiihtää, niin siinä on semmoinen psykologinen juttu, että puolimatkassa matka rupeaa lyhenemään. Nyt varsinkin, kun lähdin hiihtämään kahdeksan kilometrin parkkipaikalta, niin sitä oli aina sen 800 metriä edellä km-kylteistä. Vaikka oikeasati viiden kilomatrein kohdalla on vielä toiset viisi kilometriä hiihtämättä.
Sain eilen viestin Tuijalta, vanhalta (siis mua nuoremmalta) teiniaikojen ystävältä, joka oli lukenut mun blogiani. Tulivat mieleen meidän yläasteajan liikuntatunnit - ja ne lukuisat lintsaukset. Oltiin muka suunnistamassa pottutehtaan maastossa, ehkä yksi rasti haettiin ja mentiin kylään mun tädille. Rikos on varmaan jo vanhentunut, joten voi tunnustaa julkisesti. Hiihtotunneilla enimmäkseen oltiin jonkin tekosyyn varjolla kävelemässä. Meillä oli kyllä hauskaa aina, ja oltiin me muutenkin kovia kävelemään. Kerran olin Tuijan luona viikonloppukylässä, niin lähdettiin Lampinsaareen. Ei varmaan kehdattu tai uskallettu liftata, joten käveltiin sinne. Sitten takaisin käveltiin Varisnevan kautta. Silloin illalla olisi jo liftattu, muttei siellä kulkenut autoja. Muistan, kun pellolla olevat viljatöhöttimet näyttivät aivan dinosauruksilta. Oli syysyö, ja nähtiin komeita revontulia. Laskettiin seuraavana päivänä, että oli kävelty 22 kilometriä. Minulla oli isosiskolta perityt vähän isot Retut jalassa, ja rakothan niistä tuli, tai ainakin jalat kipeiksi. Mutta kuten taisin jo mainita, meillä oli aina hirveän hauskaa kävellessä ja muutenkin.
Kumpi lie sitten ollut siihen aikaan suurempi rikos: se, että me lintsattiin liikuntatunneilla melkein aina kun mahdollista (no, ei ehkä ihan aina), vaan se, että 70-luvun pakkoliikuntatiukka opettaja sai meidät inhoamaan liikkumista - varsinkin hiihtoa - vuosikymmeniksi sen jälkeen. Opetti muuten minulle liikuntaa oppikoulun ykköseltä asti lukioon, ja vielä lukiossa sanoi minua väärällä nimellä.
No, onpa sittemmin opittu hiihtämäänkin, ja Tuijan lapset hiihtivät yhteen aikaan ihan tosissaan kilpaa, kävivät urheilulukiotkin. Minun lapseni eivät ole oppineet hiihtämään; kuopus tykkää liikkumisesta, varsinkin yksikseen kuntoilusta, mutta hiihtämisessä sille tulee liian kuuma. Ei ole ollut teknisiä asusteita koululiikuntaan. Eipä silti, oli sillä jumppavehkeetkin aina koskemattomina repussa, kun se tykkäsi pitää teepaitaa ja collegehousuja ja piti kai samat vaatteet liikuntatunneillakin. Tytär oli jossain vaiheessa alaluokilla hyvä hiihtämään, mutta sitten innostus lopahti. Täytyy myöntää, että itse ei ole ollut kovin hyvä opettamaan lapsia liikkumaan, ja jokin suksien voitelu, joka vanhemmilta olisi alakoululaisille vaadittu, on minulle aina ollut täyttä hepreää ja asia, johon en halua puuttua. Siihen aikaan kun olisi pitänyt ohjeta lapsensa liikunnalliseen elämään, lenkillä käynnit olivat itselle sellaisia omia hetkiä, jolloin ei kaivannut hidastuksia mukaan.
Siis kymppi tuli lisää, saldo on 60 km eli 10 prosenttia talven tavoitteesta. jos tulee hyvä hiihtotalvi, niin ehkä siihen pääsenkin. Jos en, niin sitten harrastan enemmän pötköttelyä. Mutta nyt alkaa olla jo nukkumaanmenoaika.

Rukalla pakkaspäivänä 29.12.2012

2013 hiihtovuosi alkoi

Päivä valkeni aamupäivällä,  niin kuin se tähän aikaan vuodesta hitaasti valkenee. Oli pilvistä, luvattu lumisadetta iltapäiväksi. Yhdentoista aikaan näkyi jo jotakin satavan hiljakseen, joten aloin puhua Jussille hiihtämisestä. Toki siitä eilenkin jo sovittiin uudenvuoden juhlinnan lomassa.
Ennen puoltapäivää saatiin hiihtokamppeet päälle, pyykit kuivumaan ja toiset koneeseen, juomapullo äitin musta-punaherukkamehusta mukaan ja auto rapattua. Ajettiin Iinattiin. Lunta satoi jonkin verran, mietin, kuinka on tahmea keli. Mutta yllättäen olikin parempi keli kuin eilen: latu ei ehkä ollut niin luistava, niin hiihdetty, mutta toisaalta pito oli parempi ja muuten latu paremmassa kunnossa. Lämpötila oli juuri plussan puolella. Ja niin mentiin.
ÄRSYTTÄVÄÄ oli se, että osa luisteluhiihtäjistä hiihtää osin pertsaladun päällä, niin että kun on pehmeä lumi ja latu, niin ura menee pilalle. Varsinkin vastamäet - jotka siis eivät ole mitään Rukan vastamäkiä - ja sisäkurvit olivat aivan rikki. Vasemmassa laidassa luistelulatua olisi kyllä tilaa, mutta ilmeisesti tekniikka on niin huono toisilla, etteivät pysty pysymään omalla puolellaan.
Kymppi siis tuli taas kierrettyä, ja oli ihana tulla kotiin, käydä suihkussa ja tehdä Jussin kanssa mustikkarahkaa. Proteiinipaukku liikunnan jälkeen. Lihaksetkin ovat jo pehmenneet, niin ei tunnu enää jäykältä lähteä liikkeelle. Nyt onkin sitten väsyttänyt, kun nukuin hiukan huonosti. Tukansänki pisteli omaa ihoa tyynyä vasten, en ymmärrä miten.
Rintasyöpä leikattiin lokakuussa, sytostaattihoidot alkoivat marraskuun lopussa, ennen joulua sain toisen satsin. Syöpäoppaissa kehotettiin, että pitäisi ulkoilla ja liikkua kunnon mukaan, edes kävellä talon ympäri tai istua pihakeinussa. Olen harrastanut keskimäärin noin tunnin kävelyitä joka päivä, nyt tuli se neljän tunnin hiihtokin. Kunnon mukaan.
Tämän talven saldo 50 km. Se on 8,33 prosenttia tavoitteesta.