Heräsin ja nousin aamulla puoli kuudelta, koska olin eilen ottanut pitkähköt päiväunet. Mietin, joko aamuhiihto tulisi kysymykseen, mutta päätin sitten kuitenkin laittaa hällään tulen ja tehdä lapselle mannapuuron ennen kouluun lähtöä. Joskus olen hyvä äiti.
Minulla oli lääkäriaika ennen yhtätoista ja sitten leffatreffit kahden maissa, joten mietin, että siinä välissä ehtisi päivänvalolla käydä suihkimassa. Mutta olinkin kaupunkireissun jälkeen niin väsynyt, että söin ja panin sohvalle pötköttämään, katsoin Ville Haapasaloa Silkkitiellä ja otin siinä pienet päiväunet.
En millään meinannut jaksaa nousta kahdeksi hakemaan Riittaa elokuviin, mutta kun olin luvannut, niin toki menin. Katsottiin Rakkauden rasvaprosentti, joka oli ihan ookoo, muttei minusta niin kovin romanttinen komedia ja muutenkin aika tavallinen.
Kun tulin viiden jälkeen kotiin, olin taas vaihteeksi väsynyt, niin että jatkoin sohvapötköttelyä ja Silkkitietä ja otinpa taas pienet torkutkin. Illemmalla alkoi tuntua siltä, että voisi sitä käydä hiihtämässä. Olisi ollut yksi kirje postitettavana, eli siinä aiemmin harkitsin kävelyretkeä postipisteeseen, mutten jaksanut. Joten lähdin kahdeksan jälkeen Iinattiin suksien kanssa.
Keli oli aivan mahtava. Ei tarvinnut kuin vain antaa mennä. Pakkasta oli aste tai kaksi, ei tuulta, luisto loistava. Ellinmaan pitkän mäen sai antaa mennä lykkimättä vauhtia edes loppumäen nyppylällä.
Se on jännä, kun hiihtää, niin siinä on semmoinen psykologinen juttu, että puolimatkassa matka rupeaa lyhenemään. Nyt varsinkin, kun lähdin hiihtämään kahdeksan kilometrin parkkipaikalta, niin sitä oli aina sen 800 metriä edellä km-kylteistä. Vaikka oikeasati viiden kilomatrein kohdalla on vielä toiset viisi kilometriä hiihtämättä.
Sain eilen viestin Tuijalta, vanhalta (siis mua nuoremmalta) teiniaikojen ystävältä, joka oli lukenut mun blogiani. Tulivat mieleen meidän yläasteajan liikuntatunnit - ja ne lukuisat lintsaukset. Oltiin muka suunnistamassa pottutehtaan maastossa, ehkä yksi rasti haettiin ja mentiin kylään mun tädille. Rikos on varmaan jo vanhentunut, joten voi tunnustaa julkisesti. Hiihtotunneilla enimmäkseen oltiin jonkin tekosyyn varjolla kävelemässä. Meillä oli kyllä hauskaa aina, ja oltiin me muutenkin kovia kävelemään. Kerran olin Tuijan luona viikonloppukylässä, niin lähdettiin Lampinsaareen. Ei varmaan kehdattu tai uskallettu liftata, joten käveltiin sinne. Sitten takaisin käveltiin Varisnevan kautta. Silloin illalla olisi jo liftattu, muttei siellä kulkenut autoja. Muistan, kun pellolla olevat viljatöhöttimet näyttivät aivan dinosauruksilta. Oli syysyö, ja nähtiin komeita revontulia. Laskettiin seuraavana päivänä, että oli kävelty 22 kilometriä. Minulla oli isosiskolta perityt vähän isot Retut jalassa, ja rakothan niistä tuli, tai ainakin jalat kipeiksi. Mutta kuten taisin jo mainita, meillä oli aina hirveän hauskaa kävellessä ja muutenkin.
Kumpi lie sitten ollut siihen aikaan suurempi rikos: se, että me lintsattiin liikuntatunneilla melkein aina kun mahdollista (no, ei ehkä ihan aina), vaan se, että 70-luvun pakkoliikuntatiukka opettaja sai meidät inhoamaan liikkumista - varsinkin hiihtoa - vuosikymmeniksi sen jälkeen. Opetti muuten minulle liikuntaa oppikoulun ykköseltä asti lukioon, ja vielä lukiossa sanoi minua väärällä nimellä.
No, onpa sittemmin opittu hiihtämäänkin, ja Tuijan lapset hiihtivät yhteen aikaan ihan tosissaan kilpaa, kävivät urheilulukiotkin. Minun lapseni eivät ole oppineet hiihtämään; kuopus tykkää liikkumisesta, varsinkin yksikseen kuntoilusta, mutta hiihtämisessä sille tulee liian kuuma. Ei ole ollut teknisiä asusteita koululiikuntaan. Eipä silti, oli sillä jumppavehkeetkin aina koskemattomina repussa, kun se tykkäsi pitää teepaitaa ja collegehousuja ja piti kai samat vaatteet liikuntatunneillakin. Tytär oli jossain vaiheessa alaluokilla hyvä hiihtämään, mutta sitten innostus lopahti. Täytyy myöntää, että itse ei ole ollut kovin hyvä opettamaan lapsia liikkumaan, ja jokin suksien voitelu, joka vanhemmilta olisi alakoululaisille vaadittu, on minulle aina ollut täyttä hepreää ja asia, johon en halua puuttua. Siihen aikaan kun olisi pitänyt ohjeta lapsensa liikunnalliseen elämään, lenkillä käynnit olivat itselle sellaisia omia hetkiä, jolloin ei kaivannut hidastuksia mukaan.
Siis kymppi tuli lisää, saldo on 60 km eli 10 prosenttia talven tavoitteesta. jos tulee hyvä hiihtotalvi, niin ehkä siihen pääsenkin. Jos en, niin sitten harrastan enemmän pötköttelyä. Mutta nyt alkaa olla jo nukkumaanmenoaika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti