Aamupäivä meni lukiessa (oli pakko herätä puoli seitsemältä lukemaan hyvä kirja loppuun: Katja Ketun Kätilö), polttopuiden sisälle roudauksessa ja sitten imuroidessa. Vessaa siivotessani miehet huutelivat syömään, ja kello oli jo puoli kaksi. Päätin antaa ruoan sulaa puoli tuntia ja sitten lähteä. Aloitin odotellessa uuden kirjan, joka lähtikin heti vetämään (Martti Ahtisaaren elämäkerta, jonka Jussi sai joulupukilta). Kun kahden jälkeen rupesin vaihtamaan hiihtovermeitä päälle, Jussi innostui lähtemään mukaan. Se on ollut flunssainen muttei tänään enää niin räkäinen. Kiva!
Hiihdettiin Kaketsulle, sitten Iinatin lenkki Ellinmaan kautta ja kotiin. Ainakin semmoiset 13,5 km. Kokonaissaldo noin 248,5 km siis. Oli seitsemän pakkasastetta ja aivan mahtava auringonpaiste. Vertailtiin ihmisten hiihtotyylejä: jotkut menevät niin liukkaasti ohi ja kevyen näköisesti, että on nautinto jo katsella, mutta oli siellä joku joka töpötteli vielä hitaammin kuin me. Eipä taidettu ohittaa edes ketään tänään, eivät oikein mulla nanot luistaneet, tai sitten oli kropassa laiskuutta. (Ne hitaat tulivat vastaan liittymäladulla.) Meni kaikkiaan kaksi tuntia tuossa reissussa. Muistan, kun joskus hiihtoinnostuksen alkuvuosina käytiin Kiekon majalla kiertämässä 3,3 kilometrin latua, ja kun ekoja kertoja pääsin jonkun ohi - se eka oli ulkomaalainen mies, joka ei ilmiselvästi ollut monta kertaa suksilla ollut -, niin se oli hieno tunne. Sitten pikku hiljaa ohittelin lapsia ja kohta jopa keski-ikäisiä tätejä, jotka polttelivat kaloreita ladulla ei-niin-tottuneella tyylillä. (Huom! Olen itsekin keski-ikäinen täti, joka joutuu koko ajan tarkkailemaan painoaan ja syömisiään, ja olin jo silloin.) Nykyisin joskus pääsen jopa jonkun ihan normaalikuntoisen näköisen ohi, jee!
Ellinmaan lenkki löydettiin vasta muutama talvi sitten. Siinä on jyrkät nousut, mutta laskut palkitsevat, ja kun on kasvanut Vihanninharjun mäkisessä maastossa (älkää naurako, kainuulaiset, koillismaalaiset ja muut oikeasta mäkimaastosta kotoisin olevat - nyt verrataan Oulun maisemiin), niin mäenlasku kuuluu hiihtämiseen. Katselen sieltä entisen maakaatopaikan huipuilta aina maisemia ja leikin olevani jossain tuntureilla. Pientä todellisuuspakoa, yksi osa hiihtämisen riemua.
Kun oltiin menossa kohti Kaketsua, vastaan tuli leveästi hymyilevä mies. Olipa siinä iloinen hiihtäjä, ajattelin. Kohta Jussi sanoi: "Olipa siinä iloisen näköinen mies." Se oli varmaan ulkomaalainen.
sunnuntai 26. helmikuuta 2012
lauantai 25. helmikuuta 2012
Laukauksia metsässä
Minulla on tavoitteena pitää kuntoa yllä niin, että joka päivä tulisi vähintään se yhteensä puolen tunnin hyötyliikunta (esim. työmatkapyöräilystä) ja kolmisen kertaa viikossa vähän hikisempi ja pitempi kuntoilu. Mutta joskus en viitsi, kuten eilen. Sitä paitsi lihakset eivät kehity eikä kunto kasva ilman lepoa. Seliseli. Jussi oli eilen perjantain Oulussa jonkin kokouksen takia ja vei minut aamulla töihin. Ajattelin jo silloin, että hakisiko se minut sitten suoraan töistä hiihtämään, että otanko vermeet mukaan. Enpä ottanut, edes puheeksi, mutta Jussi tuli minua hakemaan iltapäivällä, kun piti käydä Forexissa vaihtamassa rahaa. Koko ajan odotin sen ottavan hiihtämisen puheeksi, mutten kuitenkaan itsekään sitä maininnut, ennen kuin kotona hoksasin, ettei se nuhaisena ja yskäisenä tietenkään ole lähtemässä hiihtämään. Olin siinä vähän että lähden yksin, mutta kun on kerrankin mies kotona perjantai-iltana, niin en minä mennyt. Tuli lepopäivä (ja lihakset kehittyivät ja kunto kasvoi). Pötkötin sohvalla ja katseltiin telkkaria ja nappailtiin viiniä. Mässytettiin lopulta pakastepitsat vielä, löh löh.
Mutta olinpa nyt aamulla reipas, laitoin pyykit pyörimään ja lähdin kymmeneltä jo ladulle. Tuossa yhteysladulla oli käynyt juuri latukone, oli vain yhdet sauvan jäljet ja yhdet luistelujäljet ennen mua (vanha wannabe-inkkari osaa lukea jälkiä). Oli tosi ihana hiihtää. Pakkasta on muutama aste, kuutisen ehkä, paluumatkalla leijui vastaan jokunen lumihiutale, talvi parhaimmillaan. Voi että minä tykkään Suomen vuodenajoista.
Hiihdin tuosta lähimetsästä siis Kaukovainiolle ja Iinatin kierroksen lyhyemmän keikan sekä Ellinmaan mäkiosuuden, ja siitä tulee yhteensä kymmenisen kilometriä. Eli 235 nyt täynnä, jos oikein muistan edellisen saldon. Olisi kyllä luistanut pitemmästikin, mutta koska kotosalla on polttopuiden kantamista ja kaupassa käyntiä ja muuta puuhaa, niin en viitsinyt kuluttaa päivää sen enempää. Hiihdetään sitten hiihtolomalla pitempiä reissuja.
Kaksi vuotta sitten hiihdin Finlandia-hiihdon, sen lyhyemmän eli 32 kilometrin lenkin. Siinä oli kyllä urakkaa ihan tarpeeksi, ja kun joskus olen siitä maininnut ihmisille, niin olen saanut kunnioitusta osakseni. Oltiin meidän Lady triathlon -porukalla (Savukoskella joka elokuussa leikkimielinen kuntoilutapahtuma), kun Virva asuu siinä Hollolassa ja tarjosi talossaan majoituksen. Mies oli jossain reissussa. Niin, ilmoitettiin tavoiteajaksi reilusti viisi tuntia, ettei tule liian kiire, ja se me käytettiinkin. Mutta itse hiihto oli varsinainen kokemus. Oltiin siis Lahdessa, jossa maasto on aivan mahtava. Edellisenä yönä oli tullut reilusti uutta lunta, joten latu oli pehmeä. Kun meidän edellä lähtivät kaikki nopeat himohiihtäjät ja luistelijat, ei ensimmäisen kympin aikana ladusta ollut enää mitään jäljellä: latu-ura oli kuin kynnetty pottupelto, jossa sitten survottiin eteenpäin. Minulla oli tuore kestoluisto- ja -pitokäsittely suksien pohjissa, joten se puoli oli kunnossa, mutta kanssahiihtäjillä pakkautui lisäksi lumi suksenpohjiin, sillä lämpötila oli lähellä nollaa. Lähestyttiin ensimmäistä kympin taukopaikkaa. Eeva-Kaarina siinä suunnitteli keskeyttävänsä, koska hänen nilkkansa eivät kestäneet sivuttaista muljumista. Taukopaikan kuuluttajat ottivat tietysti kuusamolaisen hiihtokaverini haastatteluun, ja Eeva-Kaarinahan antoi tulla suorat sanat "ladun" kunnosta - se kuului siis kaikille kaiuttimista. Haastattelija puolustautui, että kun viime yönä satoi lunta, johon Eeva-Kaarina totesi, että heillä Kuusamossa lumi yleensä kuuluu hiihtämiseen. No, me muut jatkettiin matkaa, ja se keskimmäinen kymppi olikin hyvä, kun komenkympin latu oikaisi, eivätkä viidenkympin luistelijat olleet pilanneet sitä. Muutaman kilometrin oikein nautin hiihtämisestä, enkä edes malttanut odottaa Virvaa ja Tarjaa, jotka tulivat hitaammasti lumipaakkuineen. Taukopaikoilla sitten odottelin ja tankkasin mehua ja suolakurkkuja. Viimeinen kymppi oli osin hyvää, kunnes ne viidenkympin kiertäjät saivat kiinni ja luistelivat ja ohittelivat perinteisen ladun rikki. Ihan loppumatkasta päästiin sitten taas hiihtämään latukoneen perään hyvää latua. Järjestäjien olisi pitänyt tajuta tilata latukone kiertämään koko ajan, ainakin niiden ensimmäisten luistelijoiden perästä, että pertsan hiihtäjillä olisi ollut latu. Mutta hiihtokaupunki Lahdesta puuttui lumen taju.
Viisi tuntia siihen siis meni. Lopuksi saatiin syödä jotain soppaa ja mentiin Virvan luo saunomaan ja venyttelemään. Nautittiin myös saunajuomat ja mustikkashotit. Nämä hiihtäjäsisarukset halusivat vielä lähteä karaokebaariin - kun sillä Virvallakin oli se vapaailta -, ja vaikka me pohjoisen naiset ei niin olisi jaksettu, niin lähdettiin kuitenkin. Tarja lauloi Lapin tangon, ja minäkin kävin Lulun loilottamassa, ja tanssittiin ilta porukassa. Saunomista ja tuota mainiota loppuverryttelyä kai sai kiittää, että seuraavana päivänä oli mainio olo, ei mitään kipeitä lihaksia tai kankeutta kropassa.
Ai niin, ne laukaukset, jotka kuulin tuossa lähimetsässä tullessani hiihtämästä. Pam pam, kaksi kertaa. Pysähdyin kuuntelemaan, että mitä tämä on, kun täällä Oulussa on viime aikoina ollut noita ampumisia. Pampampampam. Joku tamppasi mattoja.
Mutta olinpa nyt aamulla reipas, laitoin pyykit pyörimään ja lähdin kymmeneltä jo ladulle. Tuossa yhteysladulla oli käynyt juuri latukone, oli vain yhdet sauvan jäljet ja yhdet luistelujäljet ennen mua (vanha wannabe-inkkari osaa lukea jälkiä). Oli tosi ihana hiihtää. Pakkasta on muutama aste, kuutisen ehkä, paluumatkalla leijui vastaan jokunen lumihiutale, talvi parhaimmillaan. Voi että minä tykkään Suomen vuodenajoista.
Hiihdin tuosta lähimetsästä siis Kaukovainiolle ja Iinatin kierroksen lyhyemmän keikan sekä Ellinmaan mäkiosuuden, ja siitä tulee yhteensä kymmenisen kilometriä. Eli 235 nyt täynnä, jos oikein muistan edellisen saldon. Olisi kyllä luistanut pitemmästikin, mutta koska kotosalla on polttopuiden kantamista ja kaupassa käyntiä ja muuta puuhaa, niin en viitsinyt kuluttaa päivää sen enempää. Hiihdetään sitten hiihtolomalla pitempiä reissuja.
Kaksi vuotta sitten hiihdin Finlandia-hiihdon, sen lyhyemmän eli 32 kilometrin lenkin. Siinä oli kyllä urakkaa ihan tarpeeksi, ja kun joskus olen siitä maininnut ihmisille, niin olen saanut kunnioitusta osakseni. Oltiin meidän Lady triathlon -porukalla (Savukoskella joka elokuussa leikkimielinen kuntoilutapahtuma), kun Virva asuu siinä Hollolassa ja tarjosi talossaan majoituksen. Mies oli jossain reissussa. Niin, ilmoitettiin tavoiteajaksi reilusti viisi tuntia, ettei tule liian kiire, ja se me käytettiinkin. Mutta itse hiihto oli varsinainen kokemus. Oltiin siis Lahdessa, jossa maasto on aivan mahtava. Edellisenä yönä oli tullut reilusti uutta lunta, joten latu oli pehmeä. Kun meidän edellä lähtivät kaikki nopeat himohiihtäjät ja luistelijat, ei ensimmäisen kympin aikana ladusta ollut enää mitään jäljellä: latu-ura oli kuin kynnetty pottupelto, jossa sitten survottiin eteenpäin. Minulla oli tuore kestoluisto- ja -pitokäsittely suksien pohjissa, joten se puoli oli kunnossa, mutta kanssahiihtäjillä pakkautui lisäksi lumi suksenpohjiin, sillä lämpötila oli lähellä nollaa. Lähestyttiin ensimmäistä kympin taukopaikkaa. Eeva-Kaarina siinä suunnitteli keskeyttävänsä, koska hänen nilkkansa eivät kestäneet sivuttaista muljumista. Taukopaikan kuuluttajat ottivat tietysti kuusamolaisen hiihtokaverini haastatteluun, ja Eeva-Kaarinahan antoi tulla suorat sanat "ladun" kunnosta - se kuului siis kaikille kaiuttimista. Haastattelija puolustautui, että kun viime yönä satoi lunta, johon Eeva-Kaarina totesi, että heillä Kuusamossa lumi yleensä kuuluu hiihtämiseen. No, me muut jatkettiin matkaa, ja se keskimmäinen kymppi olikin hyvä, kun komenkympin latu oikaisi, eivätkä viidenkympin luistelijat olleet pilanneet sitä. Muutaman kilometrin oikein nautin hiihtämisestä, enkä edes malttanut odottaa Virvaa ja Tarjaa, jotka tulivat hitaammasti lumipaakkuineen. Taukopaikoilla sitten odottelin ja tankkasin mehua ja suolakurkkuja. Viimeinen kymppi oli osin hyvää, kunnes ne viidenkympin kiertäjät saivat kiinni ja luistelivat ja ohittelivat perinteisen ladun rikki. Ihan loppumatkasta päästiin sitten taas hiihtämään latukoneen perään hyvää latua. Järjestäjien olisi pitänyt tajuta tilata latukone kiertämään koko ajan, ainakin niiden ensimmäisten luistelijoiden perästä, että pertsan hiihtäjillä olisi ollut latu. Mutta hiihtokaupunki Lahdesta puuttui lumen taju.
Viisi tuntia siihen siis meni. Lopuksi saatiin syödä jotain soppaa ja mentiin Virvan luo saunomaan ja venyttelemään. Nautittiin myös saunajuomat ja mustikkashotit. Nämä hiihtäjäsisarukset halusivat vielä lähteä karaokebaariin - kun sillä Virvallakin oli se vapaailta -, ja vaikka me pohjoisen naiset ei niin olisi jaksettu, niin lähdettiin kuitenkin. Tarja lauloi Lapin tangon, ja minäkin kävin Lulun loilottamassa, ja tanssittiin ilta porukassa. Saunomista ja tuota mainiota loppuverryttelyä kai sai kiittää, että seuraavana päivänä oli mainio olo, ei mitään kipeitä lihaksia tai kankeutta kropassa.
Ai niin, ne laukaukset, jotka kuulin tuossa lähimetsässä tullessani hiihtämästä. Pam pam, kaksi kertaa. Pysähdyin kuuntelemaan, että mitä tämä on, kun täällä Oulussa on viime aikoina ollut noita ampumisia. Pampampampam. Joku tamppasi mattoja.
torstai 23. helmikuuta 2012
Kävinpä taas
Otin hiihtokamppeet töihin mukaan ja menin neljän jälkeen suoraan ladulle. Oli kiva keli, kolme astetta pakkasta eli nanoille just soppeli. 9,5 km, tunti kolme minuuttia. Talven saldo siis 225,5 km.
Tuo merinovilla-alusasu on kyllä hyvä. Se on lämmin ja mukava ja puhdistuu tuulettamisella. Kesäksi sitten pesen... ;) Sukkien ja käsineitten kanssa on hankalampaa. Olen tämän talven hiihtänyt kaksien sukkien tekniikalla ja melkein säästynyt rakoilta. Yksi on ollut, mutta se taisikin tulla yksien sukkien kerralla - vai olivatko jokin kerta liian paksut. Mutta jotta kahdet sukat mahtuisivat monoihin, niiden pitäisi olla aika ohuet ja istua hyvin. Yhdet hyvät minulla on, juoksusukat, mutta niitäkin pitää välillä pestä. Minä en ole niitä ihmisiä, jotka lituuttavat vaatteitaan käsin joka ilta, vaan kerään koneellisen yhtä väriä ja veden lämpötilaa kestävää ja sitten pesen. Tänään pesin valkoisia, muun muassa valkoiset hiihtolapaseni, jotka olivat aika harmaat jo, ja niiden sisässä pitämäni puuvillahanskat, jotka olivat melko hikiset. Tadam, vanttuut vanuttuivat. En ymmärrä, kuka tekee vanttuita langasta, joka ei kestä pesua, varsinkaan valkoisia. Itse asiassa vain varret vanuttuivat eli olivat eri lankaa. Ehkä niitä vielä voi pitää, kun yritin venyttää, ja onhan minulla toisia vanttuita.
Tuo merinovilla-alusasu on kyllä hyvä. Se on lämmin ja mukava ja puhdistuu tuulettamisella. Kesäksi sitten pesen... ;) Sukkien ja käsineitten kanssa on hankalampaa. Olen tämän talven hiihtänyt kaksien sukkien tekniikalla ja melkein säästynyt rakoilta. Yksi on ollut, mutta se taisikin tulla yksien sukkien kerralla - vai olivatko jokin kerta liian paksut. Mutta jotta kahdet sukat mahtuisivat monoihin, niiden pitäisi olla aika ohuet ja istua hyvin. Yhdet hyvät minulla on, juoksusukat, mutta niitäkin pitää välillä pestä. Minä en ole niitä ihmisiä, jotka lituuttavat vaatteitaan käsin joka ilta, vaan kerään koneellisen yhtä väriä ja veden lämpötilaa kestävää ja sitten pesen. Tänään pesin valkoisia, muun muassa valkoiset hiihtolapaseni, jotka olivat aika harmaat jo, ja niiden sisässä pitämäni puuvillahanskat, jotka olivat melko hikiset. Tadam, vanttuut vanuttuivat. En ymmärrä, kuka tekee vanttuita langasta, joka ei kestä pesua, varsinkaan valkoisia. Itse asiassa vain varret vanuttuivat eli olivat eri lankaa. Ehkä niitä vielä voi pitää, kun yritin venyttää, ja onhan minulla toisia vanttuita.
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
Siperian ilma
Poika sanoi, että nyt on Siperian ilma. No, pakkasta ei ole monta astetta, ehkä kuusi, mutta tuulee ja tuiskuaa. Vastasin, että joo, Siperian kesäilma.
Yhdet lumityöt on jo tehty miesväen voimin, kohta saisi tehdä uudet. Tänään ei mennä hiihtämään, mutta oltiin me Nuottatunturilla OTN:n laskiaisriehassa. Viiden laskun jälkeen en enää laskenut kuinka monesti laskin, mutta aika monesti sen jälkeenkin, vaikka naama lumettui lahjakkaasti joka kerta. Sitten saatiin Marin ja Epun autolla kuumaa mehua, pullaa, hilloa ja kermavaahtoa. Njam. Nyt on oma pullataikina nousemassa ja joku lihaköntti uunissa. Takoissa on tulet ja perhe koolla. Laskiaissunnuntai.
Eilen hiihdettiin Jussin kanssa noin 16 kilometriä. Lähdettiin heti tuosta lähimetsästä, hiihdettiin Kaukovainiolle, siellä 2,2 km:n pikkureitti, sitten Iinatin 8,8 km:n kierros ja matkalla Ellinmaan mäkireitti, joka lienee puolisen kilometriä. Ja vielä kotiin. Oli maailman paras keli ja paras sää, aurinko paistoi ja pakkasta oli aste tai pari. 216 km siis koossa.
En ole ikinä ollut mitenkään erikoisen urheilullinen tai edes liikunnallinen. Toki hyötyliikkumista olen aina harrastanut, kävellyt ja pyöräillyt, ja joskus aina joko jostain median painostuksesta tai muusta höyrähdyksestä innostunut jostain liikuntalajista. Joskus käytiin kössiä pelaamassa, yhtenä talvena kahdesti viikossa karateharjoituksissa, uimassa usein ihan omaksi iloksi jne. Mutta kun ikää on tullut lisää, niin on huomannut, että on pakko jotain tehdä että jaksaa - ja että kärsii syödä vapaasti. Minun liikunta- ja ikääntymisidolini on Riitta L., joka kertoi alkaneensa kuntoilla 40-vuotiaana ja joka 60-vuotiaana joogaa ja seisoo päällään ja juoksee 20 kilometrin lenkkejä. Ehkä minäkin saan vähän siirrettyä vanhuuden vaivautumista, kun veuhkasen tuolla pitkin metsiä. (Riitta on jo aika monta vuotta yli kuudenkympin ja menee kevyesti 15 vuotta nuoremmasta.)
Yhdet lumityöt on jo tehty miesväen voimin, kohta saisi tehdä uudet. Tänään ei mennä hiihtämään, mutta oltiin me Nuottatunturilla OTN:n laskiaisriehassa. Viiden laskun jälkeen en enää laskenut kuinka monesti laskin, mutta aika monesti sen jälkeenkin, vaikka naama lumettui lahjakkaasti joka kerta. Sitten saatiin Marin ja Epun autolla kuumaa mehua, pullaa, hilloa ja kermavaahtoa. Njam. Nyt on oma pullataikina nousemassa ja joku lihaköntti uunissa. Takoissa on tulet ja perhe koolla. Laskiaissunnuntai.
Eilen hiihdettiin Jussin kanssa noin 16 kilometriä. Lähdettiin heti tuosta lähimetsästä, hiihdettiin Kaukovainiolle, siellä 2,2 km:n pikkureitti, sitten Iinatin 8,8 km:n kierros ja matkalla Ellinmaan mäkireitti, joka lienee puolisen kilometriä. Ja vielä kotiin. Oli maailman paras keli ja paras sää, aurinko paistoi ja pakkasta oli aste tai pari. 216 km siis koossa.
En ole ikinä ollut mitenkään erikoisen urheilullinen tai edes liikunnallinen. Toki hyötyliikkumista olen aina harrastanut, kävellyt ja pyöräillyt, ja joskus aina joko jostain median painostuksesta tai muusta höyrähdyksestä innostunut jostain liikuntalajista. Joskus käytiin kössiä pelaamassa, yhtenä talvena kahdesti viikossa karateharjoituksissa, uimassa usein ihan omaksi iloksi jne. Mutta kun ikää on tullut lisää, niin on huomannut, että on pakko jotain tehdä että jaksaa - ja että kärsii syödä vapaasti. Minun liikunta- ja ikääntymisidolini on Riitta L., joka kertoi alkaneensa kuntoilla 40-vuotiaana ja joka 60-vuotiaana joogaa ja seisoo päällään ja juoksee 20 kilometrin lenkkejä. Ehkä minäkin saan vähän siirrettyä vanhuuden vaivautumista, kun veuhkasen tuolla pitkin metsiä. (Riitta on jo aika monta vuotta yli kuudenkympin ja menee kevyesti 15 vuotta nuoremmasta.)
torstai 16. helmikuuta 2012
200 km täynnä!
Jee! Vapise, Jussi! Minun piti tänään mennä hydrobiciin, mutta kun lähdin töistä, melkein aurinko paistoi ja taivaalta leijailii muutama ystävällinen lumihöhtyvä. Sää oli aivan ihana talvisää, joten totesin siinä autolle kävellessäni, että nyt voisi vaikka mennä hiihtämään. Sitten tajusin, ettei mun tosiaankaan ole pakko mennä sinne uimahalliin kuivattamaan ihoani, vaan voinkin ajaa kotiin ja ehdin vielä päivänvalolla ladulle. Niin tein, ja lähdin tuosta lähimetsästä heti suksille, siitä ladulle, ja laskin, että saan sopivastui siitä kympin lenkin ja 200 km täyteen. Sitä paitsi ostin eilen merinovillakerraston, niin sain oivan tilaisuuden sitä testata. Hyvältä tuntui.
Aku-parka oli tullut kesken päivän kotiin kuumeessa. Voi, pientä. Siitä ei ole nyt lämmittämään saunaa eikä ehkä saunomaankaan. Itse voisin käydä suihkussa, mutta Jussi tulee illalla lentokoneelta, niin varmaan mieluusti käy sekin kylpemässä. Hituiset lumityöt testamenttaamme siitä edestä vapaapäiväläiselle.
Aku-parka oli tullut kesken päivän kotiin kuumeessa. Voi, pientä. Siitä ei ole nyt lämmittämään saunaa eikä ehkä saunomaankaan. Itse voisin käydä suihkussa, mutta Jussi tulee illalla lentokoneelta, niin varmaan mieluusti käy sekin kylpemässä. Hituiset lumityöt testamenttaamme siitä edestä vapaapäiväläiselle.
tiistai 14. helmikuuta 2012
Nanonano!
Otin eilen hiihtokamppeet töihin mukaan ja painuin neljän jälkeen Iinatin ladulle (9,3 km). Pakkasta oli 8 - 9 astetta, lunta leijaili hiljalleen. Kuin olisi ollut semmoisessa lasikuplassa, jossa on talvimaisema vedessä, ja kun sitä heiluttaa, niin siellä sataa lunta.
Sukset tuntuivat lipsuvan, mutteivät ne alamäessä oikein luistaneetkaan. Pitäisi varmaan ostaa ja opetella käyttämään jotain nanoluistovoidetta. Olin kyllä tyytyväinen, kun sain lenkin kierrettyä.
Näin uimahallilla ilmoituksen kaupungin järjestämistä hiihtokouluista. Olisi kiva joskus mennä semmoiselle, tarkistamaan pertsatekniikkansa ja opettelemaan luistelua. Jotkut menevät niin makeasti tuolla luistelutyylillä. Toisaalta kun tahkoaa huonosti luistaen perinteistä, niin ei tarvitse olla niin pitkä latu saadakseen hyvän kuntoilun. Minä kun helposti kyllästyn kiertämään samaa maisemaa. Mutta en ehkä vielä tänä talvena innostu hiihtokouluun.
Tänään menin pyörällä töihin ja tahmaisesti takaisin, kun iltapäivällä tuli lunta. Hiki siinä tuli. Kotona jatkoin urheilua putsaamalla kuistin lumesta, ja kun sain vaihdettua kevyemmät vaatteet, menin lopettamaan lumityöt Akun kanssa. Piha on nyt siisti vähän aikaa, mutta huomenna tullee taas lisää. Nyt nautin takkatulen rätinästä ja kohta saunasta.
Sukset tuntuivat lipsuvan, mutteivät ne alamäessä oikein luistaneetkaan. Pitäisi varmaan ostaa ja opetella käyttämään jotain nanoluistovoidetta. Olin kyllä tyytyväinen, kun sain lenkin kierrettyä.
Näin uimahallilla ilmoituksen kaupungin järjestämistä hiihtokouluista. Olisi kiva joskus mennä semmoiselle, tarkistamaan pertsatekniikkansa ja opettelemaan luistelua. Jotkut menevät niin makeasti tuolla luistelutyylillä. Toisaalta kun tahkoaa huonosti luistaen perinteistä, niin ei tarvitse olla niin pitkä latu saadakseen hyvän kuntoilun. Minä kun helposti kyllästyn kiertämään samaa maisemaa. Mutta en ehkä vielä tänä talvena innostu hiihtokouluun.
Tänään menin pyörällä töihin ja tahmaisesti takaisin, kun iltapäivällä tuli lunta. Hiki siinä tuli. Kotona jatkoin urheilua putsaamalla kuistin lumesta, ja kun sain vaihdettua kevyemmät vaatteet, menin lopettamaan lumityöt Akun kanssa. Piha on nyt siisti vähän aikaa, mutta huomenna tullee taas lisää. Nyt nautin takkatulen rätinästä ja kohta saunasta.
sunnuntai 12. helmikuuta 2012
Lumielämyksiä
Jeee, saan taas päivittää HIIHTÄMISEN jälkeen! Pakkanen laski muutamaan asteeseen, joten nyt tarkenee taas ulos. Perjantaina en vielä jaksanut, koska tein aika monta mutkaa jo pyörällä - pitkästä aikaa töihin ilman autoa ja sen jälkeen vielä keikka Intiössä.
Eilen oli hirrrveen paljon kaikkea muuta hommaa koko päivän: siivoamista, pyykkäämistä, polttopuiden roudausta liiteriin, lipunmyyntiä OTN:llä... Sitä paitsi minua väsytti aivan kauheen kamalasti (siis nukutti, ei laiskottanut), ja pää oli orastavan kipeä koko päivän, niin että pelkäsin olevani sairastumassa (vaikka minulla ei koskaan ole pää kipeä, vaikka olen saanut kausi-influenssarokotteen, ja vaikka tämän vuoden kiintiöflunssan sairastin jo kesällä). Nälkäkin oli, kun edellisen illan pitsanmässytys aiheutti aamumahakipua, joten söin sitten kevyesti eilen.
Mutta armas mieheni haettuaan minut OTN:ltä suunnitteli menevänsä yksin hiihtämään, jos minua laiskottaisi, joten enhän minä voinut sitä yksin päästää. Ajattelin, että hapen saanti voisi auttaa pääkipuun. Pakkasta oli kolme astetta ja sää kirkas, ihanteellinen hiihtosää. Takana kolme viikkoa kovaa pakkasta lähes ilman ulkoilua. Joten ladulle lähdettiin, minä sillä mielellä, että jos ei suju, niin teen pienemmän lenkin, ilman kiirettä.
Kierrettiin Iinatin ja Ellinmaan lenkki, yhteensä noin 9,3 km. Ei ollut meno kaikkein sujuvinta, muttei tuntunut pahaltakaan. Peesaajallekin tuli kuulemma hiki, vaikka hiihtelin rauhallisesti muka, ja mun pääkipu kaikkosi. Kotona odotti lämmin sauna. Iltapalaksi oli juustoja ja keksejä ja päärynää, ja siihen minä nukahdin sohvalle, kun Uutisvuoto tuli tallennuksesta.
Pimeähiihdossakin on oma viehätyksensä, siis valaistulla ladulla. Vaikka tuo Iinatin latu on tuollainen citylatu, niin illalla ei juuri ole liikennettä, joten cityisyyden voi melkein unohtaa. Muita hiihtäjiäkään ei illalla enää ole ruuhkaksi asti. Nyt on puissa ja pensaissa paljon lunta, niin että luonto on niin kaunis kuin voi talvella olla. Pimeällä tuttu maisema näyttää ihan erilaiselta, ja Laanaoja sen yli taipuvine pajukkoineen näyttää aivan joltain satujoelta.
Tänään aloitettiin verryttelemällä kotipihalla lumitöiden parissa: yön aikana oli tullut ehkä tuommoiset 7 - 8 cm lunta. Hyvin nukutun pitkän yön jälkeen olin noussut reippaana pistämään pyykit koneeseen ja tulen hällän pesään. Jääkaapissa sattui olemaan käyttökelpoista hiivaa, joten miesteni iloksi tekaisin focazzamaista sämpyläleipää aamiaiseksi. Jotta jaksaisivat tehdä ne lumityöt.
Alkuverryttelyn ja kevyen hien hankkimisen jälkeen ajeltiin Iinatin ladun varteen ja kierrettiin pitemmän päälle, siis myös Kaukovainion 2,2, km. Yhteensä tänään siis nautittiin lumisesta luonnosta noin 11,5 km. Tämän talven saldo jo 160 + 9,3 + 11,5 = 180,8 km. Minulle on tullut kilometrihimo.
Eilen oli hirrrveen paljon kaikkea muuta hommaa koko päivän: siivoamista, pyykkäämistä, polttopuiden roudausta liiteriin, lipunmyyntiä OTN:llä... Sitä paitsi minua väsytti aivan kauheen kamalasti (siis nukutti, ei laiskottanut), ja pää oli orastavan kipeä koko päivän, niin että pelkäsin olevani sairastumassa (vaikka minulla ei koskaan ole pää kipeä, vaikka olen saanut kausi-influenssarokotteen, ja vaikka tämän vuoden kiintiöflunssan sairastin jo kesällä). Nälkäkin oli, kun edellisen illan pitsanmässytys aiheutti aamumahakipua, joten söin sitten kevyesti eilen.
Mutta armas mieheni haettuaan minut OTN:ltä suunnitteli menevänsä yksin hiihtämään, jos minua laiskottaisi, joten enhän minä voinut sitä yksin päästää. Ajattelin, että hapen saanti voisi auttaa pääkipuun. Pakkasta oli kolme astetta ja sää kirkas, ihanteellinen hiihtosää. Takana kolme viikkoa kovaa pakkasta lähes ilman ulkoilua. Joten ladulle lähdettiin, minä sillä mielellä, että jos ei suju, niin teen pienemmän lenkin, ilman kiirettä.
Kierrettiin Iinatin ja Ellinmaan lenkki, yhteensä noin 9,3 km. Ei ollut meno kaikkein sujuvinta, muttei tuntunut pahaltakaan. Peesaajallekin tuli kuulemma hiki, vaikka hiihtelin rauhallisesti muka, ja mun pääkipu kaikkosi. Kotona odotti lämmin sauna. Iltapalaksi oli juustoja ja keksejä ja päärynää, ja siihen minä nukahdin sohvalle, kun Uutisvuoto tuli tallennuksesta.
Pimeähiihdossakin on oma viehätyksensä, siis valaistulla ladulla. Vaikka tuo Iinatin latu on tuollainen citylatu, niin illalla ei juuri ole liikennettä, joten cityisyyden voi melkein unohtaa. Muita hiihtäjiäkään ei illalla enää ole ruuhkaksi asti. Nyt on puissa ja pensaissa paljon lunta, niin että luonto on niin kaunis kuin voi talvella olla. Pimeällä tuttu maisema näyttää ihan erilaiselta, ja Laanaoja sen yli taipuvine pajukkoineen näyttää aivan joltain satujoelta.
Tänään aloitettiin verryttelemällä kotipihalla lumitöiden parissa: yön aikana oli tullut ehkä tuommoiset 7 - 8 cm lunta. Hyvin nukutun pitkän yön jälkeen olin noussut reippaana pistämään pyykit koneeseen ja tulen hällän pesään. Jääkaapissa sattui olemaan käyttökelpoista hiivaa, joten miesteni iloksi tekaisin focazzamaista sämpyläleipää aamiaiseksi. Jotta jaksaisivat tehdä ne lumityöt.
Alkuverryttelyn ja kevyen hien hankkimisen jälkeen ajeltiin Iinatin ladun varteen ja kierrettiin pitemmän päälle, siis myös Kaukovainion 2,2, km. Yhteensä tänään siis nautittiin lumisesta luonnosta noin 11,5 km. Tämän talven saldo jo 160 + 9,3 + 11,5 = 180,8 km. Minulle on tullut kilometrihimo.
torstai 9. helmikuuta 2012
Vaihteeksi vesihiihtoa
Pakkanen jatkuu, tosin tänään vain parin kympin tienoilla. Nooo... maanantaina oli reilusti alle kympin, mutta luonto piti huolen siitä, että liikuntasuoristus oli tehtävä lunta pukkaillen, ei sivakoita, ja illalla sitten kiristyi taas kohti kolmea kymppiä. (Ja aamulla oli yhtä paljon lunta kuin edellispäivänä, muttei tarjennut tehdä lumppareita kuin ihan vähän kerrallaan aina kulkureitiltä ja Aku eilen loput.) Tänään kävin torstai-hydrobicissa ja hiihdin tällä kertaa liu'uttaen jalkoja pitkin altaan pohjaa. Kyllä silläkin saa itsensä hengästymään ja väsymään sekä nälän heräämään.
Eli näin tämä blogi riutuu, kun ei pääse ladulle. Ehkä huomenna. Ehkä viikonloppuna. Ehkä maaliskuussa.
Eli näin tämä blogi riutuu, kun ei pääse ladulle. Ehkä huomenna. Ehkä viikonloppuna. Ehkä maaliskuussa.
sunnuntai 5. helmikuuta 2012
30 astetta pakkasta
Toista viikkoa on ollut niin kylmää, ettei hiihtämisestä ole huvittanut edes haaveilla. Tänään istun takkatulen ääressä ja katson neljän tunnin Blue Ray -versiota Kahdesta tornista. Eilen toki uskallauduttiin ulos (oli vain 29 pakkasastetta), haettiin koivuhalkoja pari kärrykuormaa (yht. 3 mottia eli pinokuutiota), joista toinen sahattiin ja roudattiin liiteriin. Sitä ennen myös tuotiin liiteristä vanhempia puita sisälle kaikkin puujemmoihin.
Olen pitänyt pakkasrajana samaa kuin koulussa, 15 astetta, hiihtämisen suhteen. Tietysti tarkenemiseen vaikuttaa vinkkakin, mutta yleensä metsän keskellä se ei niin haittaa. Mutta enhän minä ole mikään friikki vaan nautiskelija. En rääkkää itseäni vain haaliakseni kilometrejä. Eli vielä ollaan siinä 160:ssa.
Pienenä hiihto ei ollut kuntoilua tai urheilua tai suorittamista, saati kilometrien kokoamista. Se oli tapa liikkua talvella: kouluun, kaverien luo, huvikseen, mäkeen. Poikien perässä ja Matin kanssa. Joskus tuli kaskettua vähän liian pelottavista paikoista, kun isotveljet menivät edellä, muutaman kerran tien yli kotimäeltä, kerran sorakuopan vierestä, jossa oli lyhyt ja jyrkkä lasku raviin. Yksi oli aina tiellä kuuntelemassa ja huuhtamassa, kun ei tullut autoja. Kolokankaalla oli hyvä mäki, mutta lopussa piti osata pysäyttää vauhti, ettei törmännyt kivikkoon tai puihin. Jaakolan pellolle oli pitkä ja loiva mäki vanhaltatieltä. Mutta pitkä oli nousukin aina takaisin: ei ollut tampattua rinnettä eikä hissejä.
Hiihtourani huipentuma oli eka luokalla, kun voitin hiihtokilpailun. Siitä on valokuvakin olemassa, kun Matin kanssa esitellään lusikoita Möykkylän koulun seinää vasten. Olisiko Matti tullut kolmanneksi tai toiseksi, en muista. Tytöt ja pojat nimittäin hiihtivät samassa sarjassa. Matin isä ihmetteli sijoituksiamme, koska oli nähnyt meidän hiihtävän kotipellolla (siihen oli tehty kiertolatu) ja Matin hiihtäneen aina kovempaa. Kävi kai Martin kunnian päälle varmaan, kun tyttö voitti. Saattoi pitää paikkansakin, että Matti oikeasti oli nopeampi, mutta muistan, että Matti kaatui eräässä mäessä, ja siinä varmaan hävisi sekunteja (tai sadasosia ;)). Olisiko ollut vähän jännittäjä silloin. Ja oli Matti pienempi minua silloin. Meitä oli neljä samalla luokalla, Elvi ja Raimo lisäksi, ja me kilpailtiin hihtämisen lisäksi myös siitä, kuka oli pisin ja painavin ja kenellä oli isoin jalka. Minä olin ainakin ekalla ja ehkä tokallakin suurin, mutta Raimolla oli isompi jalka. Toka luokalla ja kolmannella Raimo sitten voitti hiihtokilpailun, mun ja Matin järjestystä en muista. Elvi varmaan oli viimeinen joka kerta, mutta sillä oli kyllä huonoimmat varusteet, ja pieninkin se oli. Mutta voittolusikka mulla on vieläkin tallessa, myös ne toka- ja kolmosluokan lusikat. Neloselle meninkin kirkonkylän kouluun, ja hiihtomenestykseni tyssäsi siihen: olin viimeinen. No, pitkään virallinen sijoitukseni puheissani oli kahdeksas - meitä oli kahdeksan tyttöä luokalla -, ja selitys oli, että hiihdin harhaan - mikä oli tottakin -, mutta ehkä vaan olin hitain joka tapauksessa. Oli se aika kova isku, kun olin tottunbut olemaan kaikessa paras tai ainakin parhaiten joukossa. Sen jälkeen varmaan en enää pitänyt koulussa hiihtämisestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)