Uusia latuja

Torstai oli niin kiire päivä, etten ehtinyt hiihtämään: aamupäivällä pitkään nukuttuani vein tytön töihin ja kävin kaupassa, sitten iltapäivällä verikokeessa, neljältä pojan kanssa kirjaostoksilla, ja illalla piti ajaa Vihantiin sovittamaan tyttären vanhaintanssipukua. Olisi jossain välissä ollut tunti aikaa hiihtää, mutten kerta kaikkiaan jaksa ottaa sellaista minuuttiaikataulua nyt, kun oikeasati olen sairaslomalla ja toipilas tms.

Perjantaina oli tiputus, ja kävelin toki sairaalaan ja takaisin. Illalla kävin vielä ihan pienellä kävelyllä sen verran, että poikkesin jokirantaan katsomaan, olisiko sielä latu. Oli siellä reunassa sellainen perinteisellä hiihdetty mutta ihan kunnolliselta näyttävä ura. Jes, sehän pitäisi testata! Eilen en vielä jaksanut, kun olin koko päivän sen verran huonovointinen. Kun Jussi illalla ajoi Iinatin ladulle, lähdin kyytiin ja kävelin sieltä sen pari kilometriä kotiin, että toki sain päivittäisen hyötyliikunnan ja hiukan raitista ilmaa.

Mutta tänään päätin lähteä testaamaan jokiladun. Oulunsuun kirkon kellot joikuivat, kun yhden maissa lähdin. Latu oli ihan ookoo, välillä hiukan jäinen, mutta muuten oli nin hyvä keli ja sää, että oli mukava hiihdellä. Vihannin vaarojen kasvattina en pitkään aikaan ymmärtänyt joella hiihtämistä: tasaista, tasaista, tasaista, tuulista. Mutta jossain vaiheessa huomasin joen avaruuden viehätyksen, kevätauringon paisteen ja ihanat jokivarren maisemat. Harmi vaan, että tuo vedenpinnan nostaminen ja vaihtelu on tehnyt sen, että hiihtokausi jäällä on aika lyhyt, ja paras kevät menee jo heikoille ja vetisille jäille. Nyt, kun joella ollut kahvilamaja lopetti (pitäjä kuoli kai pari talvea sitten), niin ei sinne ole enää tehty kunnon latuakaan. Myös tuo bensankäryinen moottorikelkkaliikenne pilaa ulkoiluelämystä.

Merellä en ole muuten vieläkään koskaan hiihtänyt. Kerran yritettiin, mutta joku jäältä tuleva hiihtäjä sanoi jään olevan niin möykkelöinen, että lähdettiin jonnekin muualle.

No, latu myötäili jokivartta, ja Saarelan kohdalla se poikkesi vanhan tavan mukaan pellolle ja joen toista puolta linjalla kulkevalle oikealle ladulle. Se latu vie Kiekon majalle (joka paloi monta monta vuotta sitten, mutta siellä me aloiteltiin aikuisiän hiihtoharrastustamme kolmen kilometrin ladulta) ja edelleen Sankivaaraan. Sitä latua oli kiva hiihtää, kun se oli hyväkuntoinen ja oli vähän hiihtäjiä. Hiihdin Valkiaisjärven tielle asti ja sitten palasin takaisin. Joella hiihdin tuonnimmaista  rantaa osan matkaa, mutta se latu oli jäisempi. Taidekahvilan kohdalta tulin sitten tälle puolelle. Pitäisi ottaa kolikoita mukaan ja käydä siellä taidekahvilassa ihan uteliaisuudesta ja kannatuksen takia, kun joku viitsii niitä kylttejä joelle laittaa ja ilmeisesti kahvejakin keittää - ja ehkä sieltä saa jotain sellaistakin, jota mitä juon. Ja taidetta on aina mukava katsella.

Minulla meni aikaa tunti ja kymmenen minuuttia. Olisin mieluusti ajan mukaan merkinnyt saldoon kymmenen kilometriä, mutta kun rupesin kartasta tarkastamaan,niin ei siitä tule kuin yhdeksän, ja siinäkin on puoli kilometriä suksien kanssa kävelyä.

Eli nyt on kasassa 209 km.